SUDENPESÄ (1973)

Mean Streets/Vargboet
Ohjaaja
Martin Scorsese
Henkilöt
Harvey Keitel, Robert De Niro
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
110 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Viisikymmentä vuotta sitten Scorsese iskeytyi elokuvamaailman tietoisuuteen nuorten newyorkilaisten elämää kuvaavalla rikoselokuvalla. Johnny Boy ja Charlie haluavat menestyä elämässä, mutta perhe, rikokset ja usko repivät heitä eri suuntiin. Teknisesti taidokas elokuva osoitti Scorsesen hallitsevan elokuvakerronnan kaikki osa-alueet.

***

Little Italy, Pikku Italia Manhattanilla, heti Chinatownin yläpuolel­la, on Martin Scorsesen (s. 1942) kasvuseutua; hänen vanhempansa asuvat edel­leenkin Elizabeth Streetillä. Poika aikoi papiksi mutta joutui elokuvaan ja Little Italy sai hänestä intohimoisimman ja herkimmän ikuistajansa. Jo New York Universityn filmikoululle tekemissään oppilastyössä Scorsese käsitteli Hulberry Streetin asukkaita ja samoille kulmille hän palasi elokuvassa Mean Streets. Se ajoittuu San Gennarion eli Pyhän Januariuksen juhlamenoihin, jotka antavat äänekkään taustan muutenkin vitaalille ja elämää sykkivälle kehitte­lylle. Elokuvan henkilöt ja tapahtumat periytyvät Scorsesen tai sukulaisten, ystävien, tuttavien ja naapureiden elämänkokemuksista. Yli 95 prosenttia Sudenpesästä on todella tapahtunut, Scorsese vakuuttaa.

Kaksi suurta organisaatiota näyttää hallitsevan Pikku Italian asukkai­den maallista vaellusta: katolinen kirkko ja mafia, jotka toimivat pikemmin­kin toisiaan vahvistaen kuin vastustaen. Uskonto, perhe ja kunnia säätelevät käyttäytymistä. Ulkopuolisiin, kuten mustiin ja juutalaisiin sekä irlantilaisiin, suhtaudutaan torjuvasti, ennakkoluuloisesti. Päähenkilö Charlie muutamine kavereineen liikkuu järjestäytyneen rikollisuuden reunamilla, vielä lä­hes 30‑vuotiaana pikkutekijänä mafian vaatimattomien paikallisten ympyröidenkin sisällä, enonsa (setänsä?) Giovannin, tienoon kummisedän palvelukses­sa ja valvonnassa, vedonlyönnin välittäjänä. Charliella on jonkinmoisia toi­veita ylennykseen, ravintolan omistajaksi. Kitkaa kuitenkin kertyy.

Charliella on näet ristinsä. ”Hairahtunut messupoika” uskoo yhä kir­kon oppeihin ikuisesta kadotuksesta. ”Syntejä ei hyvitetä kirkossa, ne hyvi­tetään kaduilla ja kotona; muu on hevonpaskaa”. Syyllisyyden tuntoja Charliel­le aiheutuu myös lähimpien ystävien taholta. Lapsuudentoveri Johnny Boy tuo suurinta murhetta: täysin vastuuton, tuhoavan uhmakas ja tyhmän hullu Johnny Boy ei ole lainkaan sopeutunut mafian byrokraattisiin kaavioihin, ei välitä maksaa velkojaan ja tekee kaikenlaista mieletöntä, kuten räjäyttelee piruut­taan postilaatikoita tai ammuskelee katolta kohti Empire State Buildingin öi­siä valoja.

Mean Streets ei ole gangsterikuvaus vaikka käyttääkin hyväkseen rikoselokuvien esineistöä ja muuta perinnettä. Päähenkilöt viettävät aikaansa Pikku Italian ravintoloissa, biljardisaleissa, kadunkulmissa, he ovat Fellinin vitellonien, vetelehtijöiden newyorkilaisvastineita. Juopottelu, sanasota, rähjääminen, tyttöjen iskeminen ovat näiden keskenkasvuisten viivästyneiden murrosikäisten elämänsisältöä. Väkivalta ryöpsähtää ilmoille silloin kun vähiten osaa odottaa. Scorsese tekee saman minkä Raymond Chandler totesi Hammettin, tehneen 1920‑luvulla: palauttaa rikoksen sen luontaiseen ympäristöön, suurkaupungin ”luihuille kaduille”.

− Matti Salo (1976)