MIKEY & NICKY (1976)

Yksi yö, kaksi toverusta, viiltävä petos, kaiken yllä leijuva syrjäkatujen ja kusipäisyyden löyhkä… Peter Falk ja John Cassavetes virittyvät elämänsä roolisuorituksiin multikameratekniikalla kuvatussa, improvisatoorisessa elokuvahappeningissä. Budjettiylityksistä suivaantunut tuotantoyhtiö leikkasi runsaan materiaalin lopulta mielensä mukaan.

***

HUOM! Elokuvaa on videokasettina vuokrattu ja myyty Suomessa nimellä Pelkojen yö.

”Nobody fingers you but your best friend – they always do it, and they never leave town.” (Elaine May).

Mikey & Nicky on yksi kaikkein omalaatuisimmista noir-filmeistä ja gangsterielokuvista mitä ikinä on tehty. Elaine May kirjoitti jo joskus 1950-luvun keskivaiheilla yksinäytöksisen näytelmän, jonka pohjana käytti havaintojaan ja tietojaan entisistä naapureistaan. Näytelmää ei tiettävästi koskaan esitetty eikä julkaistu, mahdollisesti se jäi keskeneräiseksi. Kun Elaine May vuonna 1973 sai vanhan aiheensa perustalta mahdollisuuden elokuvan tekemiseen ja näyttelijöikseen John Cassavetesin ja Cassavetesin omissa töissä monasti esiintyneen Peter Falkin, edellytykset olivat olemassa poikkeukselliselle lopputulokselle: psykorealistiselle psykodraamalle, jossa näyttelijöiden improvisointia rohkaistiin. Elaine May on kuitenkin sanonut, että Mikey & Nicky oli liian mutkikas rakenteeltaan, jotta

improvisointia olisi voitu harjoittaa kovinkaan runsaasti. Voitaneen lähteä siitä, elokuva on synteesi harkitusti rakenteesta ja näyttelijöiden omaehtoisuudesta. Yhtäläisyyksiä John Cassavetesin aikaisempiin (Aviomiehet, Minnie ja Moskowitz) ja myöhempiin elokuviin (Kiinalaisen kiristäjän murha, Gloria) löytää varmaan runsaasti. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että Elaine May olisi Cassavetesin jäljittelijä, vaan pikemminkin viittaa ohjaaja-kirjoittaja-näyttelijöiden yhteisiin käsityksiin elokuvan tekemisestä ja yhteisiin ihanteisiin. Näyttelijäilmaisun keskeinen asema elokuvan kokonaisuudessa kuin myös jännityselementtien ja muiden Hollywood-konventioiden uhmakas kaihtaminen ovat kai ilmeisimmät sukulaisuudet Cassavetesin ja Mayn välillä. Cassavetes pystyi paljon näyttävämpään uraan kuin May, mutta jälkimmäisen neljästä elokuvasta ainakin Sydäntenmurskaaja (1972) ja Mikey & Nicky todistavat huomattavasta alkuperäislahjakkuudesta.

Mikeyn & Nickyn esitettävä versio ilmeisesti on Paramount-yhtiön kokoonpanema, ei ohjaaja-kirjoittajan itsensä leikkaama. Vuonna 1973 kuvattu materiaali päästettiin julkisuuteen vasta vuoden 1976 lopulla: Elaine May käytti kolme vuotta valtaisan materiaalinsa järjestämiseen, ja Paramountin isokenkäiset menettivät lopulta kärsivällisyytensä. Joka tapauksessa elokuva oli taloudellinen – ja useimpien kriitikoidenkin sättimä – fiasko ja katkaisi Mayn ohjaajanuran kymmeneksi vuodeksi. Sittemmin se on löytänyt vakaumuksellisia puolustajia, joista jotkut pitävät sitä mestariteoksena.

Juutalainen Mikey ja katolinen, italialaisperäinen Nicky (eli Nick Gondolin) ovat lapsuudenystäviä, 30 vuoden takaa. ”Kaikki, jotka tunsimme silloin, ovat kuolleet”, Nicky toteaa. Elokuvan kuvaaman pitkän yön aikana heidän entinen ja ehkä nykyinen ystävyytensä testataan. New Yorkin rähjäiset hotellit, baarit, bussit, hautausmaat, elokuvateatterit ja kadut ovat heidän (melo)draamansa näyttämönä. Sivuhenkilöistä nousevat tärkeimmiksi heidän laiminlyödyt, hyväksikäytetyt vaimonsa ja tyttöystävänsä. Suurkaupungin palveluammattien edustajat (baariapulaiset, myyjät, bussinkuljettajat) vaikuttavat vihamielisinä ja näköjään vainoharhaisina taustalla. Mafian eriasteiset pomot ja palkolliset henkilöivät kostonhimoa ja kuolemanvaarallista uhkaa. Mikeyn ja Nickyn rimpuiluissa on beckettiläistä pelkistystä ja pinteriläisiä toiston kierteitä.

Elokuva alkaa pakottavasti: Royale Hotelin huoneessaan lymyilevä Nicky on ahdingossa, pelkojensa vallassa, uskoo kuolevansa. Hänellä on vatsahaava ja hän tarvitsee apua. Mikey hoivaa häntä kärsivällisesti ja lupaa auttaa hänet pois kaupungista. Pian paljastuu, että altruistiselta tosi ystävältä vaikuttava Mikey onkin liitossa niiden gangsterien kanssa joiden tarkoituksena on Nickyn eliminoiminen – aivan kuten hoidettiin päiviltä (niska poikki) Ed Lipsky, lehtiuutisissa komeileva pikkugangsteri. Elokuvaan kertyy psykologista jännitystä siitä, pääseekö Nicky perille Mikeyn roolista, samoin kuin siitä, pysyykö Mikey Juudaksena loppuun saakka. Miesten taustalta valottuu asioita, jotka estävät selkeätä mustavalkoasetelmaa – Nicky uhrina, Mikey petturina – muodostumasta. Katolisella hautausmaalla, Mikeyn tyrmistykseksi, Nicky huutaa äitivainajalleen: ”Jos minulle tapahtuu jotakin, Mikey teki sen.”

Nicky aavistaa, miten hataralla pohjalla hänen ja Mikeyn ystävyys lepää, mutta ei silti tunnu toimivan intuitionsa mukaisesti. Vaikka ei luotakaan Mikeyhin, Nicky ei osaa irrottautua kumppanistaan.

Kertautuvimpana aihelmana, johtomotiivina elokuvassa on suljettu ovi. Alussa Mikey joutuu pitkäksi ajaksi oven

ulkopuolelle, jatkossa Nickyn edestä yhä uudestaan suljetaan ovia. Vertauskuvallista painokkuutta suodaan myös kellolle, jonka Mickey lapsena sai isältään (ja Izzy-nimiseltä pikkuveljeltään, joka 10-vuotiaana kaljupäänä kuoli tulirokkoon): kun Nicky rikkoo kellon, toverusten ainakin näennäinen aikuismaisuus, mikä siihen asti oli pitänyt, pettää kokonaan, ja miehet (varsinkin Nicky) taantuvat lasten tasolle, mistä heidän nimiensä diminutiivimuodot alun perin kielivätkin.

– Matti Salo (1994)

Lähteitä:

Janet Coleman: THE COMPASS (1990).

Barbara Koenig Quart: WOMEN DIRECTORS: THE EMERGENCE OF A NEW CINEMA (1988).

Brad Stevens: ”Male Narrative/Female Narration: Elaine May’s Mikey and Nicky”. CINEACTION 31 Spring –

Summer 1993, 74 – 83.