Jermuleffojen kulta-ajan julma ykköstuote yhdisti Korkkari-kansan ja Vietnam-kriitikoiden kassavirrat My Lain verilöylyn kynnyksellä. Lee Marvin kokoaa kuolemaantuomituista ja kuritushuonevangeista iskujoukon, joka tiputetaan linjojen taakse teurastamaan niin monta natsia kuin mahdollista…

***

Robert Aldrichin Likainen tusina on kuin illuusioton musta aukko, jonka ympärille sotaviihteen kulta-aika kaikkine tähtikimaroineen ja MacLean-jermuiluineen kiertyy. Lee Marvinin näyttelemä majuri kokoaa kuolemaantuomituista ja elinkautisvangeista iskujoukon, jonka on määrä toteuttaa viittä vaille itsemurhatehtävän kaltainen hyökkäys linjojentakaiseen upseeriskartanoon. Palkkio: täydellinen armahdus. Tehtävä: tappaa niin monta natsia kuin mahdollista. Helvetti 1944 -ohjaajan pasifismi on jäänyt 1950-luvulle, ja moraalinen tyhjiö täyttynyt fullerilaisella filosofialla sodasta ihmiselämän – ei ihanteellisena, mutta normaalina tilana.

Sotaelokuva on luonteva lajityyppi Aldrichille, joka parhaissa elokuvissaan pitää sukupuolet tiukasti erossa toisistaan, keskittyen joko koviin miehiin tai koviin naisiin kerrallaan: tarinat puhdistuvat ”pakollisesta” romanttisten kuvioiden painolastista. Homoseksuaalisuus saattaa näyttäytyä mahdollisuutena (Sisar Georgen surma), mutta heterovietti on sielullinen häiriötila, joka Likaisessa tusinassa on vähällä suistaa koko tehtävän perikatoon uskonnollisen fanaatikon ja seksuaalirikollisen (Savalas) riehaannuttua. Luonnonvalinta on ehdoton ja oikeudenmukainen: kaikki muut rikollisesta tusinasta saavat surmansa paitsi Bronson, jonka kuolemantuomio on alunperinkin epäreiluimmalla pohjalla.

Tarinan päätepisteessä odottaa raadollinen joukkomurha, jossa amerikkalaiset räjäyttävät kellariin lukitut, bensalla valellut upseerit sekä näiden naisystävät käsikranaatein – ilman, että asiaa pysähdytään millään lailla moralisoimaan. ”Sota tuo esiin parhaat ja pahimmat puolet ihmisestä,” sanoi Aldrich itse, ”eivätkä ainoastaan saksalaiset tee kauheita asioita sodan nimissä, vaan myös amerikkalaiset ja kaikki muutkin. (…) Amerikkalaiset kriitikot missasivat koko pointin, ja hyökkäsivät elokuvaa vastaan sen väkivaltaisuuden takia. Mielenkiintoista kyllä, kaikissa eurooppalaisissa arvioissa havaittiin yhteys ihmisten elävältä polttamisen ja napalm-pommitusten välillä – pitivät kirjoittajat sitten elokuvasta tai eivät.” Ohjaajan sanat ovat ennen kaikkea osoitus tehokkaasta markkinointistrategiasta. Juuri kompromissittoman julman lopetuksen ja Vietnam-assosiaatioidensa takia Likaisesta tusinasta tuli myös tiedostavalle ja vasemmistolaiselle yleisönosalle soveltuvaa sotaviihdettä – samalla kun nämä piirteet eivät millään lailla häirinneet Atlantin valli murtuu -yleisönosan kassavirtoja.

Elokuva perustuu E.M. Nathansonin romaaniin, joka puolestaan pohjautuu sotakuvaajana palvelleen Russ Meyerin Nathansonille välittämään tarinaan. Historiallista taustaa kertomukselle ei ole löytynyt: mitä ilmeisimmin kyseessä on rintamamiesten keskuudessa levinnyt tornihuhu, joka innoittajana on saattanut olla linjojen takana operoinut amerikkalainen sabotööriryhmä ”The Filthy Thirteen”.

– Petteri Kalliomäki 11.11.2021