TULIPÄÄ (1980)

Eldsjälen
Ohjaaja
Pirjo Honkasalo, Pekka Lehto
Henkilöt
Asko Sarkola, Rea Mauranen, Kari Franck, Ari Suonsuu, Esko Salminen, Matti Oravisto
Maa
Suomi
Tekstitys
English subtitles
Kesto
134 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon ensimmäinen fiktio on elämäkerta kirjailijasta ja poliittisesta agitaattorista Algoth Tietäväisestä (1869—1918), joka käytti salanimiä Maiju Lassila ja Ilmari Rantamala. Mosaiikkimainen muotokuva valittiin Cannesin festivaalin pääkilpasarjaan ja palkittiin neljällä Jussilla, muun muassa vuoden elokuvana.

***

Tulipää oli 1980-luvun maineikkaimpia ja kohutuimpia suomalaisia elokuvia. Aluksi siitä puhuttiin suurten tuotantokustannusten takia, minkä jälkeen se täytti lehtien palstoja Jussi-palkintojen kerääjänä, ulkomailla menestyneenä laatuelokuvana, Cannesin festivaalien virallisen sarjan osanottajana ja melkein Oscar-ehdokkaana.

Tulipää on kirjailijaelämäkerta, mutta se keskittyy Algot Untolan elämäntarinassa lähinnä kahteen vaiheeseen, joihin muut kohtaukset toimivat lähinnä siltoina. Toinen on kirjailijan myrskyisä suhde näyttelijätär Olga Esempioon, toinen on Untolan horjuminen muutoksen välttämättömyyden ja väkivaltaisten menetelmien moraalittomuuden välillä köyhälistön kurjuuden keskellä, sisällissodan raatelemassa punaisessa Helsingissä. Tulipää ei siis esittele kirjailija Lassilaa, vaan Harhaman ja Viimeisten kirjoitusten Ilmari Rantamalan. Näiden lähtökohtien mukaisesti elokuva jakautuu sekä sisällöllisesti että tyylillisesti kahtia. Suurta levottomuutta ja epäilyä kuvaavan, vahvasti omaelämäkerrallisen Harhaman ja selkeään, vaan ei koskaan kaikennielevään solidaarisuuteen vallankumouksellista työväestöä kohtaan johtaneet kansalaissodan tapahtumat yhdistää Untolan monitasoinen ja särmikäs persoonallisuus. Julkisen ja yksityisen roolin välinen ristiriita on Untolalle tyypillinen niin Pietarin-vaiheen puukauppias-terroristina, opettaja-kirjailijana Nälkäsuolla kuin sodassa luokkien väliin jäävänä työläiskirjailijanakin.

Tyyliltään Tulipää muistuttaa itäeurooppalaisia klassikkofilmatisointeja. Sen ällistyttävän rikkaasti lavastetuissa kuvissa henkii sama kirjallisen perinteen ilmaisu, joka on näkynyt vaikkapa Wajdan, Makkin, Fabrin tai Mihalkov-Kontshalovin elokuvissa. Tarkkaan harkitut kuvarajaukset, pieniä yllättäviä yksityiskohtia pursuavat lavastukset ja kiinnostavat leikkausideat edustavat sellaista laatuelokuvaa, jonka jokaisesta kuvasta voi lukea sanan taide isolla T:llä.

Tämä on myös Tulipään rasite. Keskittyessään yksittäisten kuvien ja kuvajoukkojen rikkaaseen ja ilmeikkääseen suunnitteluun elokuva jää jotenkin vaille luonnollista hengitystä tai sitä palavaa liekkiä, johon nimi viittaa. Rakenteellisesti se on sarja impressioita, joiden vaikuttavuutta ei voi kiistää, mutta jotka jäävät ilmaan. Kuvat ja äänet ovat pitkälle työstettyjä, mutta kantava voima puuttuu. Asko Sarkolan upeasti tulkitseman Untolan horjahtelu mielipuolisuuden rajoilla ja hänen henkisen hurmionsa liitto, jota tekijät ovat tapailleet erinomaisen sisäisen monologin muodossa, eivät viime kädessä kohtaa elokuvan visuaalista ilmaisua.

– Markku Tuulen (1983), Antti Lindqvistin (1983) ja muiden lähteiden mukaan.