PINK FLOYD: LIVE AT POMPEII (1971)

Ohjaaja
Adrian Maben
Henkilöt
Roger Waters, David Gilmour, Richard Wright, Nick Mason
Maa
Ranska/Belgia/Saksa/Iso-Britannia
Kesto
64 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Tuonpuoleista eksentrismiä tarjoileva tulivuoritunnelmointi istuttaa historian johtavan progebändin autiolle roomalaiselle amfiteatterille ilman yleisöä. Muinaisille kivivalleille kaikuva konsertti nähdään alkuperäisenä hieman yli tunnin mittaisena versiona – ilman ohjaajan sittemmin lisäämää haastattelu- ja digisatelliittikuvastoa. 130 ääntä (2. sija).

***

1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa oli muodikasta kuvata yhtyeitä ja yleisöjä, kaikki kulminoitui Woodstockiin. Siinä kaikki: kuvattiin show ja ihmisten reaktio show’hun. Minusta se oli käynyt ikävystyttäväksi, elokuvat olivat aina samanlaisia. Joko konserttifilmejä tai reportaašeja, sellaisia kuin Pennabakerin Dylan-elokuva monine hienoine otoksineen. Ei ollut mitään pointtia tehdä tuota kaikkea uudelleen Floydin kanssa, vähintä mitä voisin tehdä olisi kehittää jotain uutta, keksiä jokin uusi idea. Minusta meillä oli siihen aikaan jo tarpeeksi konserttielokuvia.

Minulla oli epämääräinen ajatus siitä, että elokuva juhlisi taiteiden ja Pink Floydin liittoa. Ehdotin manageri Steven O’Rourkelle ja David Gilmourille, että bändin musiikki liitettäisiin jotenkin Magritten, de Chiricon ja Christon maalauksiin. Jälkikäteen ajateltuna se oli nolo ja hävettävä idea, mutta molemmat olivat hyvin ystävällisiä ja lupasivat miettiä asiaa. En kuullut heistä pitkiin aikoihin. Lähdimme matkalle tyttöystäväni kanssa Italiaan ja kävimme Pompeijissa. Vietimme iltapäivän kuumassa auringossa, söimme voileipiä amfiteatterissa. Illalla huomasin, että olen hukannut passini, ja ainoa hetki, jolloin olin voinut kadottaa sen oli, kun istuimme katsomon kivipenkeillä. Menin takaisin amfiteatterille yksin noin kahdeksalta illalla, ja yhtäkkiä oivalsin jotain. Hiljaisuus, iltahämärä, aavemainen tunnelma – tännehän Pink Floyd oli saatava! Pompeiji on täynnä kuolemaa, erotiikkaa… Pink Floyd voisi herättää menneisyyden eloon.

Johtoajatukseksi kohosi tietynlaisen anti-Woodstockin tekeminen: tässä konsertissa ei olisi kukaan läsnä. Musiikki, hiljaisuus ja tyhjä amfiteatteri merkitsisivät yhtä paljon elleivät enemmänkin kuin miljoonapäinen yleisö. Kuvatessamme pyrimme pitämään amfiteatterin täysin tyhjänä – tarkoitus oli, että konsertti soisi ainoastaan meille. Suljimme sisäänpääsyväylät, ja rakennuksen muoto piti huolen siitä, ettei musiikki juurikaan kuulunut teatterin ulkopuolelle. Jotkut 7–12-vuotiaat lapset kyllä löysivät tiensä sisälle, mutta he tyytyivät istumaan hiljaa nurkassa ja pyytämään pari nimikirjoitusta.

Pink Floyd oli tunnettu siitä, etteivät he suostuneet soittamaan mitään playbackinä, joten päätimme nauhoittaa musiikin paikan päällä. Kaluston roudaamiseen ja tekniseen säätämiseen meni kuitenkin niin paljon aikaa, ettei varsinaisia kuvauspäiviä lopulta ollut jäljellä kolmea enempää. Täydennyskuvauksia tehtiin myöhemmin Pariisissa transflex-etuprojisointikankaan avulla. Myöhemmin olen katunut transflex-tekniikan käyttöä, se on koko elokuvan heikoin elementti ja bändi lausui omat vastalauseensa jo kuvauksissa.

Pariisin-kuvausten aikana bändi päätti yhtäkkiä, että he haluavat tehdä elokuvan keskelle ”ulvovan koiran blues” -jakson. En tiennyt mitään ulvovista koirista, mutta tunsin erään sirkuksenjohtajan 13-vuotiaan tyttären, joka kulki kaduilla suuren Nobs-nimisen afgaaninvinttikoiran kanssa. Nobs osoittautui tähdeksi, joka studiossa – Davidin soittaessa huuliharppua ja Richard Wrightin pidellessä sitä pöydällä sekä mikrofonia sen kuonon edessä – ulvoi bluesin läpi aina oikeissa kohdissa.

Elokuvan menestyksen jälkeen tuottajat ovat monesti lähestyneet minua ja ehdottaneet, että tekisimme jotain samankaltaista: Deep Purple Taj Mahalin edessä, Moody Blues Grand Canyonissa tai mikä tahansa bändi vaikka kuussa. He luulivat, että kyseessä on uusi muoti-ilmiö, naurettavaa…

– Adrian Maben Pink Floyd: Live at Pompeii (Director’s Cut) -DVD:lle kuvatussa haastattelussa (2002)