RIKAS TYTTÖ (1939)

Lea Joutsenon lähtölaskenta Valentin Vaala -komedioiden pääosiin alkoi viimeistään tästä romanttisesta satiirista, jossa joutilaan luokan naiset viehättyvät työläistaustaisesta miehestä. Viimeisen rauhan kesän 1939 uninäky, jonka olennaisia aineksia ovat Olavi Virran ensimmäinen valkokangasnäyttäytyminen sekä tieto kamerantakaisesta murhenäytelmästä.

***

Rikas tyttö on suomalaisen elokuvan parhaita ellei peräti paras ”tyhjien” seurapiirien kuvaus, ehkä loppua kohti epätasainen ja osoitteetonkin elokuva, mutta pääosiltaan fantastinen kuvaus 30-luvun viimeisen kesän ”jupeista”. Se kertoo teeskenteleväisistä mutta viehättävistä nuorista naisista (”Köyhän työmiehen sielunelämä: jännittävää.”) ja miehistä, elämänmuodosta jota hallitsevat tanssiaiset ja ratsastusretket. Vaalan hovisäveltäjän Harry Bergströmin hivelevät sävelmät ovat kaikessa tapahtumisessa läsnä – musiikin suuria hetkiä on nuoren Olavi Virran ensimmäinen näyttäytyminen pitkässä elokuvassa (hän oli ollut mukana aikaisemmin yhdessä musiikkilyhytelokuvassa) ja elegantti numero nimeltä ”No no”. Taustalla soivat Virran monet muut tuon ensimmäisen levytysvuoden kappaleet tulkittuina sillä energialla, jonka vain maaginen yhdistelmä Bruno Laakko ja ”Lepakot” pystyi tuottamaan.

Myös vanhemmat ihmiset, nousukasämmät ja muut, on piirretty tarkasti: Olavi Reimas nähdään tämän ”monden” herkullisen ironisena arvostelijana: ”Se täällä Suomessa on ikävä että suomalaiset eivät ole ulkomaalaisia – kaikissa muissa maissa ovat esim. nuoret miehet ulkomaalaisia.” Vaalan visuaalinen ote on niin varmaa että se melkein muuttaa todeksi ironisen määritelmän ”Totuus, runollisuus, elämä…”, niin valoisasti tässä elokuvassa pulppuavat ilo ja kauneus. Ja mikä ettei, kun keskeisenä parivaljakkona on jo Niskavuoren naisissa yhdessä nähdyt Lea Joutseno ja Sirkka Sari – näyttelijä, jota kohdanneen murhenäytelmän vuoksi Rikas tyttö ennen kaikkea muistetaan.

”Hän oli meidän kaunein filmitähtemme”, huokaisi Vaala vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Tässä Sirkka Sarin lähdön tarina Vaalan kertomana (Elokuva-aitta 17/1951): ”Ryhmä Vaala filmasi Hauholla, sää oli epävakainen. Istuttiin sisällä ja pelattiin korttia. ’Anna minä povaan sinulle lähitulevaisuutta,’ sanoi Lea Joutseno. ’Nosta.’ Nostin pataässän. ’Kuolemaa,’ huudahti Lea. Puhelin soi, muuan tuttu luutnantti soitti ja ilmoitti tulevansa käymään. Hän tulikin. Kuljettiin puutarhassa, ammuttiin maaliin. Muut lopettivat, mutta Sirkka jäi yksin ulos. ’Tahdon ampua kaikki panokset loppuun,’ hän sanoi, ja teki myös niin.”

”Ilta oli muutenkin enteitä täynnä. Päätettiin lähteä Aulangolle juhlimaan vierasta. Sirkalla oli vihreä puku, ja hän lainasi siihen sopivat hopeakengät Lea Joutsenolta. Mutta ennen lähtöä hän toi ne takaisin sanoen: ’Ei, ne voivat vahingoittua siellä.’ Sirkka ei tavallisesti koskaan laulanut, sillä hänellä ei ollut erikoisemmin ääntä. Mutta Aulangolle tultaessa hän lauloi luutnantille: ’Alla venäläisen kuun jälleen tavataan.’ Ilta oli tavattoman välitön ja viihtyisä. Sirkka tanssi melkein yhtä mittaa vaaleanvihreässä leningissään ja oli säteilevän iloinen. Muistan, kuinka hän seisoi silmät loistaen pöytämme vieressä, huudahti sitten: ’Tule mukaan, Jaska!’ ja lähti juoksemaan ulos. Luutnantti seurasi perässä. Sirkka juoksi ylös katolle, josta avautui ihana näköala yli hiljaisen suviyön. Mutta hän halusi vielä korkeammalle. Hän luuli tasaisen katon toisessa päässä kohoavaa tornia näköalatorniksi, kiipesi ylös sen huipulle johtavia portaita – ja astui savupiipun kuiluun… Luutnantti ehätti parahiksi katolle nähdäkseen vaalean keijukaisen katoavan mustaan syvyyteen… Sirkka oli kotoisin Perkjärveltä, hänet haudattiin sinne, ja luutnantti kaatui Kannaksella talvisodan viimeisenä päivänä.”

– Peter von Bagh (Suomalaisen elokuvan kultainen kirja, 1992)