VIHREÄ KULTA (1939)

Ajoittaiset ei-komedialliset roolit kuuluivat nekin Lea Joutsenon repertuaariin, ja hyvän näytteen niistä tarjoaa sivuosa Hella Wuolijoen näytelmään perustuvassa metsätalousromanssissa Vihreä kulta. Lappiin sijoittuva, muutamaankin viimeaikaiseen laki- ja hallituskriisiin lisäperspektiiviä luova pieni klassikko nähdään pitkästä aikaa aitona filmikopiona.

***

Vihreä kulta oli Valentin Vaalan kolmas elokuvasovitus Juhani Tervapään alias Hella Wuolijoen näytelmästä. Vaalan kuvausryhmä lähti Lappiin heti Niskavuoren naisten ehdittyä ensi-iltaansa talvella 1938. Säät kuitenkin oikuttelivat, eikä ohjaajakaan pitänyt turhaa kiirettä. Talvikuvat saatiin vähitellen otetuiksi, mutta Suomi-Filmin laboratoriossa tapahtui negatiivien kehitysvaiheessa inhimillinen erehdys ja koko materiaali oli käyttökelvotonta. Kevät oli tuolloin jo niin pitkällä, ettei Lapista löytynyt enää lunta. Kesän 1938 Vaala käytti Sysmäläisen tekoon ja palasi Lappiin Vihreän kullan uusintakuvauksiin vasta talvella 1939. Tällä kertaa onni oli säiden suhteen suosiollisempi ja myös laboratoriotyöt onnistuivat. Tuottaja ei kuitenkaan halunnut panna talviaiheista elokuvaa ensi-iltaan kevään eikä kesän aikana, joten Vihreän kullan ulostulo lykättiin lokakuuhun 1939. Tällä välin Vaala oli ehtinyt kesällä 1939 ohjata elokuvan Rikas tyttö ja saanut sen ensi-iltaankin syyskuussa 1939.

Kun sitten Vihreä kulta tuli elokuvateattereihin runsaan vuoden alkuperäisestä aikataulustaan myöhässä, oli toinen maailmansota alkanut ja Suomessa elettiin YH:n aikaa. Suurella yleisöllä oli silloin yllin kyllin muutakin ajateltavaa kuin kotimaiset elokuvat, ja niin tämä kovan onnen lapsi koki viimeisen vastoinkäymisensä: se jouduttiin poistamaan ohjelmistosta epätavallisen lyhyen esitysajan jälkeen.

Vihreä kulta on monilta äänenpainoiltaan edelleen ajankohtainen ja katsomiskelpoinen tarina Lapin lumosta ja romanssista. Asetelma ei ole uusi, mutta Wuolijoen ja Vaalan jäljiltä siihen on tarttunut oma mielenkiintonsa. Helsinkiläinen hienostonainen, puutavarayhtiön johtajan rouva saa parantumattoman Lapin-kuumeen ja komea metsänhoitaja saattajanaan hän koluaa pitkin kairoja ja tukkikämppiä eläen tavallisten jätkien parissa. Seurauksena on romanssi sukulaissielun kanssa, mutta ajan hengessä se jää vaille täyttymystään, kunnes molemmat ovat saaneet siistin avioeron. “Tähtitaivas yllämme, moraalilaki sisimmässämme”, mies lainaa Immanuel Kantia.

Elokuva käynnistyy kankeanlaisesti, mutta tarinan päästyä vauhtiin alkaa myös Vaalan tehokkaasti eleetön kuvakerronta purra. Dialogi on taipuisaa ja ulkokuviinsa Vaala on saanut vangittua jylhän luonnon vastaansanomattoman kauneuden. Kiehtovan taianomaisen ulottuvuuden antaa rinnan romanssin ja kauniiden Lapin-kuvien kanssa kehitelty taru Pakokylän synnystä, muinaisista “hulluista rakastavaisista”, jotka hyläten kaiken entisen pakenivat erämaahan ja loivat uuden sukukunnan. Jaksossa on aidosti melodramaattista hohtoa: valkeat hanget ja hiihdon vauhti täsmentyvät ihmisten tunteiden palon mukaisiksi. Vahvan kirjallisen pohjan ansioksi lienee luettava, että sovinnaiset latteudet pysyvät kohtuuden rajoissa ja että teemoissa on yhä terää kuten luonnonsuojelun ja metsäteollisuuden etujen tai luonnonmukaisen ja tuhlailevan elämäntavan vastakkainasetteluissa.

– Kari Uusitalon (1979), Sakari Toiviaisen (1979) ja Markku Tuulen (1979) mukaan ST