COCKTAIL (1988)

Juppikauden odysseija jatkui Cocktailissa, jossa Tomppa kohoaa New Yorkin ja Jamaikan kuumimmaksi baarimikoksi sitkeissä liemissä keitetyn kyypparikonkarin (Bryan Brown) opastuksella. Suurten seteleiden mentorikuviota versioiva tarina ansaitsi Tom Cruiselle uran ensimmäisen Razzie-ehdokkuuden, mutta massiiviset yleisövirrat eivät tästä häiriintyneet.

***

Jokamies Brian Flanagan (Tom Cruise) saapuu New Yorkiin tyhjätaskuna. Mukanaan hänellä on nuoruutensa lisäksi suuret unelmat menestyksestä Wall Streetin pörssimarkkinoilla. Hän tahtoo vähintään miljonääriksi. Pian Flanagan huomaa, etteivät rahamarkkinoiden ovet avaudu. Pelkkä innokkuus ei vakuuta. New York on kuitenkin suurien mahdollisuuksien kaupunki. Siellä amerikkalainen unelma voi toteutua, kun on riittävästi itseluottamusta ja varustettu hölmönrohkealla idealismilla. Kun Flanagan ei pääse suoraan bisnesmaailmaan, löytää hän itsensä baarimikkona. Työllä hän rahoittaa opintojaan, mutta tulee huomanneeksi että hänen todellinen runoutensa löytyy drinkkien sekoittelusta.

Horjumattomalla itsevarmuudella ja naiivilla idealismilla varustettu Flanagan ystävystyy vanhemman baarimikon Dough Coughlinin (Bryan Brown) kanssa. Coughlin lataa kyynisiä neuvoja ja hienoja ohjeita: ”jos ovet eivät avaudu, pitää varastaa avain.” Hän koulii nuoresta oppipojasta todellisen drinkkien sekoittamisen runoilijan. Päällisin puolin – vaikka elokuva tapahtuu Jamaikalla ja New Yorkissa – näyttää siltä, ettei sen kuvaama maailma vastaa tätä todellisuutta. Klubit ja baarit vaikuttavat enemmänkin teatteriesityksiltä kuin todellisilta kapakoilta. Flanagan ja Coughlin jongleeraavat pullojen kanssa siihen tahtiin, että heidän oikea paikkansa olisi sirkuksessa.

Kun siirrytään Jamaikalle viettämään yltiöpäisen hedonismin riemujuhlaa, astutaan vielä kauemmas todellisuudesta. Katsoja alkaa pohtia: voisiko elämä olla tällaista? Vesiputouksia, kuumia rantoja ja kylmiä drinkkejä. Rakastelua rannalla Jimmy Cliffin ”Shelter Of Your Loven” soidessa. Satiaiset mainitaan, mutta tämäkin vain vitsinä. Säärintamalla pelkästään pilvetöntä auringonloimua. Ja, mikä ennen muuta parasta, kuten Roger Ebert on tähdentänyt (tosin kärjistäen): väkijuomien alituista ryyppäämistä ilman minkäänlaisia jälkiseuraamuksia: ei krapulaa, ei pahaa oloa, ei vääriä valintoja ja – AIDSin aikakaudella – jatkuvaa seksiä ilman tietoakaan minkäänlaisen tartunnan pelosta! Toden teolla, Cocktailin maailma on fantasiamaailma!

Jonkinlaiselle syvällisemmälle, vähintään pseudofilosofiselle kierrokselle drinkkifilmi vääntyy, kun ”buddy-elokuva” kääntyy, totta kai, rakkauslätyksi. Cocktailissa ei ehkä ole metriäkään, joka ei olisi lainaa jostain muualta, mutta silti se onnistuu olemaan uniikki: Jordan Mooney (Elisabeth Shue) on nainen, joka tulee Flanaganin ja Doughin väliin kuin muuri. Flanaganille ystävyys Doughiin on mahdollistanut ”oikean olemisen”, oman elementtinsä löytämisen, elämän tarkoituksen tiivistymisen drinkkien sekoitteluun ja heittäytymisen koko tuohon seksiä tihkuvaan, suruttomaan maailmaan, jossa baarimikkoudesta tulee taiteen ja olemisen todellinen muoto. Ja kun Flanagan yrittää iskeä asiakastaan, vastaa nainen: ”Does it say ’fuck me’ on my forehead?”

Sitten seuraa liuta juonipaljastuksia:

Dough on näyttänyt Flanaganille suunnan tiellä ”tulemisessa siksi, mitä on”, mutta nainen – rakkaus – tuhoaa tämän kaiken. Elokuvan jälkipuoliskon vääntämä opetus on paljon tylsempi ja kierrätetty lukemattomia kertoja: rakkaus voittaa materialismin. Elokuvan filosofia tihkuu omituisuuksia: jos Mooneyn, Flanaganin todellisen rakkauden, kuului opettaa baarimikolle, että elämässä on rahaa tärkeämpiä asioita (syy, miksi Mooney ei paljasta Flanaganille olevansa rikas!), miksi elokuva loppuu kuitenkin siihen, että Flanagan omistaa klubin Manhattanilta? Hän on ilmiselvästi saavuttanut suuren osan taloudellisista haaveistaan. Ja juuri huipulla hän saa myös rakkauden! Ja entäpä Jamaika, pyyteetön elämä, valon ja onnen ikuinen karnevaali, omistautuminen työlle ja oleminen ”oikeassa elementissään”?

Flanagan löytää Jamaikalta maanpäällisen paratiisin. Miksi hän hylkää sen? Ja paras kaveri siivotaan heti kuvioista, kun päämäärät on saavutettu, kuin tämä olisi ollut pelkkä silta Flanaganille saavuttaa haaveensa: hänellä ei ole muuta olemassaolon tehtävää kuin siivittää Flanaganin elämä onneen. Mitä elokuva haluaa sanoa? Senkö, että ihminen on harvoin tyytyväinen ja haluaa aina vain enemmän? Siksikö kauneinkin paratiisi menetetään ennen pitkää… Todennäköisesti Cocktailissa ei olla ajateltu tällaisia asioita, sillä käsikirjoittajana toiminut kirjailija ei ehkä ole saanut päättää elokuvan sisällöstä: jos Cocktail olisi noudattanut kirjan teemoja, siinä olevia ”syvempiä elementtejä”, näkisimme nyt aivan eri teoksen.

Peittelemättömän idioottimainen, mutta kenties kauttaaltaan vilpitön, miljoonia kertoja kierrätetyn rakkausjuonen mukaansa sisällyttävä, ilmipositiivinen ja ”kaiken älyllisen tuolla puolen” liitävä baarimikkofilmi säteilee joka millimetri naurettavan sinisilmäistä optimismia, voisi sanoa viatonta ja lähes ihailtavan hölmöä elämänfilosofiaa, joka tiivistyy leffakääryleen loppumetreillä, jossa syöpään sairastunut Dough jättää tämän maallisen maailman oman kätensä kautta, ja sanoo ystävälleen hyvästit lyhyessä, huumorilla ryyditetyssä kirjeessä.

Elokuvasta puuttuu – kuin se yrittäisi olla juuri sellainen elämäntaito-opas, joita Flanagan ahmii – yltiösurullinen, katsojien kyyneliä puristava, sääliä janoava loppu, joka on vaivannut tuhansia Hollywood-elokuvia. Sen sijaan koko Doughin kuolema – ja tässä lienee tiivistettynä elokuvan elämää syleilevä filosofia – ohitetaan yhdellä kohtauksella, jonka jälkeen Flanagan palaa oikeaan elementtiinsä: viskelemään drinkkejä ja bilettämään kuin viimeistä päivää. Vielä lisäksi hän saa kuulla pistäneensä rakastamansa naisen paksuksi. Koko homma lopetetaan tajuttoman hölmöltä vaikuttavaan ilonpitoon. Näinpä Flanagan on, ystävänsä kuoleman kautta, oppinut elämänsä läksyn: rakkaus on suurempaa kuin raha, ystävyys kestävämpää kuin materia ja tärkeintä on elää tässä ja nyt.

– Joonas Nykänen 18.7. 2022