RIKOS JA RANGAISTUS (1983)

Samana vuonna ilmestyneet länsimaiset versioinnit venäläisten mestareiden teoksista ovat keskenään sielun veljiä. Suomessa Aki Kaurimäki valitsi vaatimattomasti debyyttielokuvansa aiheeksi Dostojevskin yksilön moraalia käsittelevän klassikon. Ranskassa Robert Bresson ammensi Tolstoilta materiaalia omaan yhteiskunnan järjestystä, normeja ja rehellisyyttä tutkivaan mestariteokseensa. Bresson on Kaurismäen suuri vaikuttaja, mikä näkyy samankaltaisessa väripaletissa sekä näyttelijöiden tavassa pönöttää tumput suorina – silkkaa parhautta.

***

Ei ole aivan jokapäiväistä, että suomalainen elokuvantekijä ottaa käsi­kirjoituspohjaksi jonkin maailmankirjallisuuden klassikon. Aki Kaurismäen versio Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta on tällainen tapaus, joka lisäksi selviää kokeesta aivan kunniallisesti. Kaurismäki ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Pauli Pentti ovat sovittaneet Dostojevskinsa samalla kertaa us­kollisesti ja vapaasti. Romaanin perusrunko on tallella, mutta se on siirretty uuteen aikaan ja paikkaan, siinä on uusia (osin yhdistettyjä) henkilöitä, uusia jännitteitä ja teemoja.

Suomalainen Rikos ja rangaistus sijoittuu kesäisen Helsingin keskustaan, lähinnä öiseen aikaan, vaatimattomiin vuokrahuoneisiin ja virastoihin, kaduil­le, rautatieasemalle ja muihin miljöisiin, jotka aina on valittu tarkalla, ta­rinan funktiota palvelevalla silmällä. Kaupungin valot hohtavat yössä, sade ropisee asfalttiin ja ikkunaruutuihin kuin runouden ja ahdistuksen täyteisissä ”mustissa elokuvissa” ikään.

Markku Toikan tulkitsema Rahikainen, nykysuomalainen Raskolnikov, ajau­tuu unissakävijän lailla työpaikaltaan teurastamosta surmatyöhön, joka näyttää yhtä harkitulta kuin järjettömältä. Aika rikoksesta rangaistukseen on kiiras­tuli, jossa päähenkilö heittelehtii ulkopuolisuuden ja osallisuuden, jälkien peittelemisen ja poliisin uhmaamisen välillä. Pako ja tunnustus ovat samalla veitsenterällä, kunnes tunnustus purkautuu yhtä sattumanvaraisesti ja järjet­tömästi, toisin sanoen johdonmukaisesti, väistämättömästi ja ehdottomasti kuin itse rikoskin.

Rahikainen ei tapa kostaakseen tai rahan takia, vaikka molemmat vilahta­vat esillä mahdollisina vaikuttimina. Päinvastoin kuin Raskolnikov hän ei kehi­tä mitään filosofiaa siitä, että poikkeusyksilöt voivat nousta lain ja keskin­kertaisuuden yläpuolelle. Rahikainen vain testaa rajojaan: vapauden, valinnan, yksilöllisyyden rajoja. Itse hän pukee tilanteensa sanoiksi: ”Halusin näyttää, ettei kaikki ole niin yksinkertaista kuin he luulevat… Halusin tappaa periaat­teen, en ihmistä.”

”He”, ”heidän periaatteensa” ‑ lue: sovinnainen yhteiskunta ja sen arvot, jotka saattavat olla rikos sinänsä, rikkoa ihmisyyttä vastaan yhtä paljon kuin kylmäverinen murhakin. Tappaessaan ”täin” Rahikaisesta kuitenkin tulee itses­täänkin ”täi”. Keinot tahraavat, yritys erottautua ”heistä” ja ”heidän yksinkertaisuudestaan” yksinkertaisella leikkauksella johtaa itsensä alentamiseen ja entistä suurempaan riippuvuuteen. Rahikaiselle ei ole armoa eikä sovitusta eikä yhteisyyttä kuten Dostojevskin tai Bressonin Taskuvarkaan päähenkilölle. Eristäytyminen, yksinäisyys, vankila on hänen elementtinsä, olemassaolonsa tapa.

Varmastikaan Kaurismäen elokuva ei tavoita Dostojevskin verbaalisen ta­rinan ulottuvuuksia, psykologista rikkautta ja syvyyttä. Sitä ei voida odottaa eikä elokuva siihen tähtää. Mikään perinteinen Dostojevski‑sovitus se ei myös­kään ole, vaan lähempänä jonkin Bressonin paljasta mutta tiheää kerrontaa, jos­sa ideat saavat latauksensa kasvoista ja esineistä, kuvien ja leikkausten anka­ruudesta. Niistä syntyy aivan oma atmosfäärinsä, kaikupohja jonka ääni ja vim­ma jää soimaan viiltävänä, melankolisena muistutuksena elämisen ja olemisen pimeistä sokkeloista.

– Sakari Toiviainen (1983, 1988)