PESSI JA ILLUSIA (1983)
Yrjö Kokon satuun perustuvassa elokuvassa peikkopoika ja keijukaistyttö yrittävät selviytyä sodan ympäröimässä metsässä. ”Usko peikkoihin ja keijukaisiin on uskoa siihen, että luonnossa on voimia, joita ihminen ei hallitse”, kuvaili käsikirjoittaja Erkki Mäkinen. Tanssija Jorma Uotinen tekee upean roolin hämähäkkimäisesti liikkuvana ristilukkina.
***
Satu ja sota ovat ajatuksellisesti kaukana toisistaan. Miten tuhoon voi liittyä satua, inhimillisen luovuuden ja ihmisyyden hienointa puolta? Silti sota on luonut lukemattomat sadut, antanut myyttisen pohjan eri kansojen eeppiselle perinnölle. Niinpä ei ollut sattumaa, että Yrjö Kokko nivoi joulun alla 1941 sodan keskellä kokemuksensa saduksi, jonka hän lähetti omaisilleen joulutervehdyksenä. Satu eristi hänet hetkeksi sodasta ja antoi uskon elämiseen ja ihmisyyden voittoon kaikesta huolimatta. Hänen teoksensa Pessi ja Illusia päättyy optimistisesti: keiju ja peikko saavat lapsen, on syntynyt uusi ihminen.
Kun Pessi ja Illusia ilmestyi kirjana vuonna 1944, suomalaiset kokivat sen syvästi koskettavaksi, sodanajan tapahtumia ja tuntoja tihentäväksi teokseksi. Sitä luetaan yhä: vuonna 1982 WSOY otti teoksesta kymmenennen painoksen, 85. tuhat kuluu lukijoiden käsissä. Jo 1952 Ahti Sonninen sävelsi aiheesta baletin, jonka Jack Witikka kaksi vuotta myöhemmin ohjasi tanssielokuvaksi Pessi ja Illusia.
Heikki Partanen halusi toteuttaa Kokon kirjan elokuvaksi jo 1970-luvulla, mutta elinaikanaan (1903–77) kirjailija itse vastusti hanketta. Suunnitelman viivästyessä Partanen hioi taitojaan myyttien käsittelijänä kansansadun (Antti Puuhaara, 1976) sekä muinaisegyptiläisen taiteen ja uskonnon (Ramses ja unet, 1982) maailmoissa. Pessin ja Illusian lähteenä Partanen on myös käyttänyt Kokon myöhempää, muistelmallista teosta Sota ja satu.
Partasella on ollut vastassaan kaikki kirjalliseen klassikkoon kajoavan elokuvaohjaajan ongelmat. Kiteytyneen käsityksen murtaminen vaatii harkintaa, pieteettiä ja selkeää omaa näkemystä. Itse asiassa hänen suhteensa Kokon teokseen on ollut sama kuin Rauta-ajan tekijöiden suhde Kalevalaan: kummassakin tapauksessa kansallinen klassikko on riisuttu juhlallisesta panssaristaan. Partasen Pessi ja Illusia ei ole Kokon saturomaanin visuaalinen toisinto, vaan itsenäinen taideteos, hengeltään kyllä alkuteokselle uskollinen.
Pessin ja Illusian teemat rakentuvat voimakkaiden vastakohtaisuuksien varaan. Hyvän sadun ja pahan sodan kamppailussa ovat mukana elämä ja kuolema, mielikuvituksen luoma sepite ja karhea todellisuus, toivo ja epätoivo, luonto ja sitä tuhoavat voimat, lapsuus ja aikuisuus. Kuitenkin nämä vastinparit kohtaavat toisensa enimmäkseen abstraktioina, vain harvoin toiminnallisina synteeseinä. Kun satu ja sota eivät koskettavasti satu yhteen, jää elokuvan vertauskuvallisuus hieman etäiseksi, esimerkkinä vaikkapa Illusian katkottujen keijukaissiipien ja modernin taisteluhelikopterin roottorien rinnastaminen. Useiden tasojen tajuntatekniikka toimii parhaiten ”puhtaan” sadun todellisuudessa, jossa elämä on lyhyiden onnenhetkien suvannoittamaa julmaa kamppailua elinehdoista. Vaikka Pessi ja Illusia kärsiikin ajatuksellisesta mammuttiudesta, epätoivoisesta pyrkimyksestä mahduttaa koko maailma sekä lapsille että aikuisille tarkoitettuun yhteen elokuvaan, on siinä ajoittain taiturillista runollisuutta ja herkkyyttä.
– Maila-Katriina Tuomisen (1984), Antti Lindqvistin (1984) ja muiden lähteiden mukaan