SININEN IMETTÄJÄ (1985)

Den blå amman
Ohjaaja
Markku Lehmuskallio
Henkilöt
Niilo Hyttinen, Aino Lahdenperä, Jaakko Raulamo
Maa
Suomi/Ruotsi
Kesto
99 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 2K DCP
Ikäraja

Ihmisen ja taiteen suhdetta pohtiva elokuva valmistui yhteistyössä kainuulaisen taiteilijan Niilo Hyttisen kanssa. Hyttinen myös esittää pääosan taiteilijana, jonka ulkopuolisuutta karussa ympäristössä kuvastaa hänen kuuromykkyytensä ja persoonallisuuden jakautuminen kolmeen hahmoon. ”Taide merkitsee niin vähän ihmisten maailmassa”, hän kokee, mutta panee itsensä täysin likoon taiteensa puolesta.

***

Korpinpolskassa (1980) ja Skierrissä (1982) Markku Lehmuskallio sai luonnon hehkumaan niin kuin ei koskaan aikaisemmin suomalaisessa elokuvassa. Sinisessä imettäjässä, kypsimmässä työssään, Lehmuskallio on löytänyt ihmisen tajunnallisena olentona, joka voi olla yhteydessä luontoon myös taiteen kautta. Elokuvan päähenkilö on taitelija, tulkkinaan oikea taiteilija, puolankalainen Niilo Hyttinen. Elokuvan Joel Strömin ja Hyttisen välille ei tietenkään voida panna yhtäläisyysmerkkejä, vaikka yhtymäkohtia löytyy: molemmat ovat lähtöisin samantapaisista oloista, elokuva on kuvattu Hyttisen kotimaisemissa Kainuussa, Hyttinen on osallistunut elokuvan käsikirjoitukseen ja maalannut Joel Strömin taulut.

Sininen imettäjä on ymmärrettävissä siksi kalseaksi kasvuympäristöksi, joka on tarjolla Joel Strömin taiteelliselle lahjakkuudelle. Edes hänen läheisimpänsä eivät ymmärrä kutsumusta, joka ohittaa maalaistalon arkisen työn, perheen toimeentulon, jopa normaalien ihmissuhteiden vaatimukset. ”Taide merkitsee niin vähän ihmisten maailmassa”: Lehmuskallio on korostanut taiteilijan ulkopuolisuutta tekemällä hänestä kuuromykän, antamalla hänen puhua vain viittomakielellä sekä unelmiensa, näkyjensä ja taulujensa kautta. Joelilla on oma kuvitteellinen muusansa, joka puhuu siitä, miten taiteilijan on luotava uusi taivas ja maa, siitä mikä lentää siivetönnä, juoksee jalattomana ja kasvaa juurettomana.

Sinisessä imettäjässä taide nähdään yhteydessä sekä rituaalis-uskonnollisiin että arkitodellisiin juuriinsa, näiden kahden leikkauspisteessä. Elokuvassa voi nähdä ”keittiörealistisen” tason ja satutason, arjen ja taiteen, mutta sen oivallus on näiden vastakohtaisuuksien välisessä yhteydessä. Kun Joel kävelee puujaloilla, tätä edeltää puujalkojen tekeminen. Enkeli on sittenkin tyttö ja siivet. Olemme gorkilaisessa visiossa satujen ja työn ykseydestä, jossa lentävä matto on ilmaus ihmisen halusta helpottaa olemassaoloaan.

Sinisessä imettäjässä esiintyy kansanrunoja ja -loruja, joissa toistetaan sanoja loitsunomaisesti tai keksitään niille synonyymeja. Tämän kansanperinteen kautta tapahtuu jatkuvaa kielellistämistä, kielellä leikkimistä verbaalitasolla. Joelin sisäisen minän näynomaiset ruumiillistajat, sellisti ja haltiatar, viestivät kuitenkin ei-verbaalisti. Sellistin soitto säestää Joelin maalausta, toimii maalauksen korvina. Maalatessaan kuuro Joel kuulee. Silmät toimivat hänen korviensa jatkeena. Mutta hänen äänensä ovat erilaisia. Haltiatar käyttää viittomakieltä: eleissä on paremmin tallella sanojen puhtaus, sanat voi nähdä.

Sinisen imettäjän mieltymys arvoituksiin ei tee siitä hämärää elokuvaa. Silloinkin kun tilanne on outo, kuten esimerkiksi kylpeminen koskesta poimitussa ammeessa, ainekset sinänsä ovat realistisia. Kyseessä on niin puhdas symboli, että se on miltei esitys symbolifunktiosta, merkityksen antamisen prosessista. Tällaisessa abstraktin ja konkreettisen yhdistämisessä on Sinisen imettäjän voima. Sen arkkityyppiset kuvat kasvavat esiin ikään kuin luonnostaan, siitä että tekijä katsoo ympäristöä hieman totuttua tarkemmin.

– Markku Varjolan (1986) ja Sakari Toiviaisen (1985) mukaan