VIIMEINEN VIERAS (1941)

Esikoisohjauksena yhteistyössä Arvi Tuomen kanssa valmistui ”ensimmäinen kotimainen salapoliisielokuva” naispääosassa Irma Seikkula ja väärin epäiltynä miehenä Salminen itse. Risto Orkon käsikirjoitusta muutti tolkullisempaan suuntaan parhaan kykynsä mukaan Matti Kurjensaari yhteistyössä ohjaajan kanssa. Erik Blombergin kuvauksen voimakas atmosfääri sai kiitosta.

***

Ville Salmisen ja Arvi Tuomen ohjaama rikoselokuva Viimeinen vieras (1941) pohjautuu H. R. Hallin eli Rudolf Richard Ruthin (1889-1957, tunnettu myös kirjailijasalanimellä Rikhard Hornanlinna) romaaniin Yhä murhat jatkuivat (1939). Komisario Puosu (Hugo Hytönen) selvittää toimittaja Harnin (Hannes Häyrinen) kanssa salakapakoitsija Nellyn murhaa. Epäilykset kohdistuvat tukkukauppias Antti Rajapaloon (Ville Salminen), jonka syyttömyyteen uskoo vain Rajapalon sihteeri Ane Arvila (Irma Seikkula).

Romaanissa eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä vuosia kieltolain aikaan Helsingissä. Elokuvasovitus siirtää tapahtumat nykyaikaan. Käsikirjoituksen laati Risto Orko; hänen lisäkseen työryhmään kuuluivat myös tuohon aikaan Suomi-Filmin käsikirjoitusosastolle kiinnitetty Matti Kurjensaari sekä elokuvan toinen ohjaaja Ville Salminen. Toinen ohjaaja oli Arvi Tuomi, joka vastasi lähinnä henkilöohjauksesta.

Risto Orkon mukaan Salmisen ja Tuomen yhteistyö sujui lähinnä keskinäisen riitelyn merkeissä. Salminen ohjasi sittemmin vuosina 1945-61 kaikkiaan 28 elokuvaa; Arvi Tuomelle Viimeinen vieras jäi ainoaksi kokeiluksi. Ohjauksen lisäksi Salminen huolehti myös lavastuksesta ja esitti tukkukauppias Rajapalon miespääosan. Käsikirjoituksessa tämän henkilöhahmon roolinimenä on Pantteri. Suuri osa sisäkuvista tehtiin Katajanokalla Elosepon studiossa.

Aikalaisarvosteluja:

”Ensimmäinen kotimainen salapoliisielokuva” sai myönteisesti virittyneen vastaanoton. ”Elokuvassa on ennen kaikkea sitä, jota salapoliisielokuvassa tuleekin olla: jännitystä”, kiitti O. V-hl (Olavi Vesterdahl, Aamulehti 1.4.1941). ”Tosin tempo olisi saanut olla vieläkin kireämpi, mutta näinkin syntyy todellinen jännitystunnelma. [- -] Ensimmäinen suomalainen jännityselokuva on odottamattoman kelvollinen ja tarjoaa lajissaan mieluisan yllätyksen. Tähän vaikuttavat osaltaan erinomainen replikointi ja lavastus. Myöskin valokuvaus ja kameran käyttö ovat korkealla tasolla. Hämärät yötunnelmat ja tummat kuvat luovat jännitystä ja oikeata jännityselokuvan ilmapiiriä.”

”Viimeinen vieras on kuin onkin sekä jännittävä että myöskin vauhdikas jännityselokuva”, ilahtui T. A. (Toini Aaltonen, Suomen Sosialidemokraatti 25.3.1941). ”Oikeastaan siitä voi verrattain hyvällä omallatunnolla sanoa, että se on lajissaan jopa ulkolaisten kilpailijoittensa veroinen, sillä se on kaiken hyvän lisäksi myöskin tekotavaltaan huoliteltua ja joustavaa työtä.”

”Itse kirjasta lieneekin peräisin pari elokuvan ansiota”, arveli P. T-vi (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 24.3.1941). ”Mainio miljöökuvaus, joka on sekä rikasta että yksityiskohdissaan tarkkaa ja jonka myös lavastaja Ville Salminen on mahdollisimman tyystin pyrkinyt toteuttamaan, sekä repliikkien luontevuus, joka suorastaan ilahdutti mieltä. Tosin tämän viimemainitun ansion teho melkoisesti laimentui sen vuoksi, että sananvaihto elokuvassa jäi vaille vauhtia ja sitä iskevyyttä, joka tämäntapaisessa filmissä olisi ollut asiaankuuluva. [- -] Elokuvan tuntuvimpana heikkoutena taas on eräiden, etenkin loppuratkaisussa tärkeiden perustelujen heikkous sekä eräät hyppäykset ja epäselvyydet asioissa, joista katsoja tahtoisi saada selvyyden, koska ne kerran puheeksi otetaan tai niihin vihjaillaan.”

– Jari Sedergren muokkasi kokonaisuuden Suomen kansallisfilmografian pohjalta 2022