MORSIAN YLLÄTTÄÄ (1941)

Suomalaisen valkokangashistorian merkittävin komediasarja ohi Pekkojen, Pätkien ja Uunojen alkoi elokuvasta Morsian yllättää. Triumviraatti Valentin Vaala, Lea Joutseno & Kersti Bergroth yhdistivät voimansa suuren maailman tyyliin toteutetussa irtiottotarinassa, jossa helsinkiläismorsian hyppää pohjoisen pikajunaan paetakseen seitsemän tunnin kuluttua koittavaa onneaan…

***

Parin vakavan aiheen (Jumalan myrsky, Antreas ja syntinen Jolanda) jälkeen Valentin Vaala palasi komediaan elokuvassa Morsian yllättää, joka oli hänen ensimmäinen yhteistyönsä nimimerkki Tetin alias kirjailija Kersti Bergrothin kanssa. Pääosaan kiinnitettiin ensimmäiseen tähtitehtäväänsä Lea Joutseno, Suomi-Filmin kielenkääntäjä, jolla oli ollut sivuosia Juurakon Huldasta (1937) lähtien. Vaalan ja Joutsenon yhteistyö jatkui monissa 1940-luvun komedioissa, joissa tähti osallistui aktiivisesti myös käsikirjoitustyöhön. Morsian yllättää  -elokuvan musiikin johtoteema, Harry Bergströmin säveltämä valssi “Seitsemän tuntia onnehen”, kuului kevään 1941 suosikki-iskelmiin.

1930-40 -lukujen moderni suomalainen elokuvakomedia on lajityyppi, jota määrittää ennen kaikkea se naiskirjallisuus, johon elokuvat perustuvat. Päähenkilönä on yleensä vauhdikas ja kekseliäs nuori nainen, joka aktiivisesti toimii oman elämänonnensa eteen.. Kersti Bergrothin naishahmot ovat useimmiten yläluokkaisia seurapiirityttöjä, jotka kuitenkin ennakkoluulojaan koetellen ja niistä irroten hakeutuvat uusiin kuvioihin. Morsian yllättää -elokuvan Leila on tohtorin tytär ja insinöörin tuleva aviopuoliso.

Avioliitto- ja rakkausproblematiikan kannalta kiinnostava Morsian yllättää tehtiin välirauhan kuukausina: arjen ankaruuden vastapainoksi elokuvaa markkinoitiin modernina komediana, pikanttina ja sukkelana, “veikeänä ja virkistävänä kuin kevät itse”. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat seitsemän tunnin sisään, Leilan ja Laurin häiden aattoon, jolloin kaiken pitäisi olla yhtä auvoa. Tumman ja pahan naisen (Hanna Taini) vehkeilyt ja monet väärinkäsitykset testaavat kuitenkin vielä rakkautta, joka lopulta tietysti kestää kaiken. Kuten Paula Talaskivi arvostelussaan (HS 28.4. 1941) toteaa, on elokuva ennen kaikkea hulvatonta parodiaa niin avio-onnesta kuin siihen johtavista soidinmenoistakin. Talaskivi kiittää elokuvan konstailevan morsiamen, Lea Joutsenon, kykyä liittää naiskuvaansa parodiaa, joka näkyy etenkin lepertelykohtauksissa.

Elokuvatekstissä kohtaavat haaveellinen romantiikka ja kyyninen realismi: rakkaus näyttäytyy satuna, järjettömänä tunnetilana, joka saa ihmisen puhkeamaan visertämään kukkaiskieltä. Leilan kujerrus alun puhelinkeskustelussa rinnastuu hänen vanhempiensa Vihtori ja Klaara -asetelmaan sekä neiti Jokimaan cooliin viettelijätärhahmoon. Eine Laineen uhkea ja uhkaava Lulu ja Reino Val kaman nöyrä Arijoutsi muodostavat taustan, jota vasten Leilan ja Laurin tulevaa avio-onnea peilataan.

Olavi Reimaksen runoilijahahmo Esko Raide edustaa toista parodista tasoa: riimeillään ja kielikuvillaan hän liehittelee kaikkia naisia, mutta avioliitto on hänelle liian proosallinen tila. Tahollaan sekä Leila että Lauri polttavat häiden aattona menneisyyttään entisten heilojen kuvien ja kirjeiden muodossa. Sekaannus syntyy, kun nuo entiset ilmestyvät paikalle. Leila luulee Laurin rakastavan toista ja pettävän häntä ja Lauri taas luulee Leilan karkaavan toisen kanssa.

– Anu Koivusen (Valkokankaan kesytön ompelijatarhehku – 1930-40 -lukujen moderni komedia, Filmihullu 3/1989) ja Kari Uusitalon (Ruutia, riitoja, rakkautta – Suomalaisen elokuvan sotavuodet 1940-48, 1977) mukaan