KAKSI IHMISTÄ (1945)

Två människor
Ohjaaja
Carl Theodor Dreyer
Henkilöt
Georg Rydeberg, Wanda Rothgardt, Gabriel Alw
Maa
Ruotsi
Tekstitys
suom. tekstit (E)
Kesto
78 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
W. O. Sominin näytelmästä

Dreyer oli itse sokea Vihan päivän ajankohtaisviitteille, mutta ensi-illan jälkeen hänet taivutettiin pakenemaan natsihallintoa Ruotsiin. Täällä syntyi äärimmäisen pelkistetty, yhteen asuntoon ja yhteen pariskuntaan pitäytyvä kamarinäytelmä ja aviohelvetin kuvaus – ohjaajan inhokki omassa tuotannossaan, jonka julkiset esitykset hän pyrki elinaikanaan estämään.

***

Carl Th. Dreyer sai kutsun Ruotsiin Vihan päivän ansiosta, se menestyi Tukholmasta paremmin kuin Kööpenhaminassa. Hänen vaimonsa seurasi mukana ja Tanskan vaikeat olosuhteet saivat hänet jäämään joksikin aikaa Ruotsiin ja työskentelemään siellä. Useita suunnitelmia pantiin alulle, mutta ne jäivät toteutumatta, kunnes Dreyer sai ohjattavakseen Svensk Filmindustrille kahdennentoista elokuvansa Två människor. Mieluiten Dreyer olisi halunnut sovittaa elokuvaksi Loius Verneulin näytelmän ”M. Lamberthier”, mutta siihen ei enää saatu oikeuksia. Sen sijaan pohjaksi tuli W.A. Sominin näytelmä, joka rakenteeltaan ja aiheeltaan muistutti Verneulin tekstiä. Haluamiaan näyttelijöitä Dreyer ei saanut, mutta sopimuksen sitomana hän suostui tekemään elokuvan.

Jo kauan Dreyer oli halunnut tehdä elokuvan, jossa olisi vain kaksi henkilöä. Häntä kiinnosti nimenomaan viedä loppuun saakka tutkimuksensa Kammerspiel-lajityyppistä, tien, jonka hän oli menestyksellisesti avannut elokuvilla Mikael ja Kunnioita vaimoasi. Två människor tarjosi hänelle mahdollisuuden tutkia ilman mitään myönnytyksiä draaman kolmiyhteyden sääntöä. Ajan yhtenäisyys oli Dreyerin vanha unelma: lyhyttä prologia lukuun ottamatta Två människor -elokuvan kesto vastaakin draaman todellista tapahtuma-aikaa. Vastaavasti toteutui paikan yhtenäisyys: koko toiminta sijoittuu lyhyttä takautumaa lukuun ottamatta tukholmalaisen asunnon suljettujen ovien taakse, ulkomaailma on läsnä vain radion, puhelimen, sanomalehtien, kirjeiden ja kadun äänien välityksellä. Draama rakentuu systemaattisesti sisätilan ja ulkomaailman vastakohdalle, avioparin suojatun pesän ja heidän ympärilleen puristuvan ansan välille.

Toiminnan yhtenäisyys toteutuu kahden ihmisen pelkistettynä draamana, jossa kolmas on näkymätön, mutta liikkeellepaneva voima. Sanomalehdet syyttävät nuorta tiedemiestä Arne Lundellia kollegansa Sanderin väitöskirjan plagioimisesta. Pian saadaan tietää, että kyseinen Sander on tehnyt itsemurhan, jota ennen pitkään epäillään murhaksi. Epäilyjen ja tunnustusten vuorotellessa Arne saa vielä tietää, että hänen vaimonsa on ollut Sanderin rakastajatar ja että Sander on kiristänyt tätä luovuttamaan miehensä työn tulokset sitä mukaa, kun se on valmistunut. Viimein vaimo on tappanut Sanderin ja naamioinut murhan itsemurhaksi. Teosta syytetään Arnea, joka haluaa pelastaa vaimonsa ja tarjoaa tälle pakoa ulkomaille. Sen sijaan vaimo tekee itsemurhan ja mies seuraa häntä.

Dreyer itse kertoi Ebbe Neergaardille 1949: ”Två människor -elokuvan toimintaa on luonnehdittu banaaliksi, mutta eivätkö miltei kaikki intohimorikokset tosiasiassa ole banaaleja? Minun tarkoitukseni ei ollut lainkaan tehdä hienostunutta jännityselokuvaa. Päinvastoin, halusin näyttää taustan murhajutun aivan yksinkertaisena, todennäköisenä ja ”arkipäiväisenä”, jos niin voi sanoa. Sitä paitsi sillä oli vain toissijainen merkitys – se oli vain keino, sillä minun silmissäni päämäärä oli vain murhaa seuraavien psykologisten tapahtumien näyttäminen. Jos tämä on kriitikoista ja muista katsojista tuntunut hämmentävältä, jopa banaalilta, en katso olevani syypää – siirrän vastuun tuottajille.”

    Två människor sai hädin tuskin ensiesitystään, niin surkeana sitä pidettiin. Dreyer ei myöhemmin itsekään halunnut sitä esitettävän ja katsoi, ettei voinut saavuttaa tavoitteitaan näyttelijöillä, joita ei itse valinnut. Olematta Dreyerin parhaita, teos kestää katsomisen ja on itse asiassa esim. Buñuelin Tuhon enkelin valossa tullut yhä kiintoisammaksi hahmotukseksi. Molemmissa elokuvissa ihmiset ovat sulkeutuneet huoneistoon, jonka kahleista he selvästi vastaavat itse. Pelkistettyjen ja jopa groteskia tyylilajia käyttävien käänteiden kautta Dreyer kuvioi väärille edellytyksille, petoksille ja itsepetoksille rakennetun avioliiton ääriviivat.

– Jean Sémoluén (Dreyer, 1962), Maurice Drouzyn (Carl Th. Dreyer né Nilsson, 1982) ja Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) mukaan