VALKOISET RUUSUT (1943)

Vita rosor
Ohjaaja
Hannu Leminen
Henkilöt
Helena Kara, Tauno Palo, Aku Korhonen
Maa
Suomi
Tekstitys
ei tekstitystä
Kesto
105 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Stefan Zweigin novellista
Ikäraja

Takaumina kerrottu traaginen rakkaustarina menestyskirjailijasta (Tauno Palo) ja tämän nuoresta ihailijasta (Helena Kara) on katsojaa taiten manipuloiva melodraama. Väinö Haapalaisen valssisävelmän varaan keskeisiä hetkiään virittävä elokuva palkittiin ensimmäisessä Jussi-gaalassa Hannu Lemisen ohjauksesta ja Felix Forsmanin kuvauksesta.

***

Hannu Lemisen Valkoiset ruusut pohjautuu samaan Stefan Zweigin novelliin kuin Max Ophulsin viisi vuotta myöhempi Hollywood-melodraama Kirje tuntemattomalta naiselta. Mistään jäljittelystä tai menestyksen uudelleenlämmityksestä Lemistä ei siis voi moittia. Pikemminkin voisi ajatella, että Leminen vainusi aiheen ja löysi siitä oman lajinsa, romanttisen melodraaman, jossa hän sittemmin niitti suurimmat voittonsa.

Zweigin novelli on sanamukaisesti ”Kirje tuntemattomalta naiselta”, naisen pitkä kirje miehelle, kuuluisalle kirjailijalle, jota hän on rakastanut kouluiästään lähtien. Hän on tavannut miehen kolmessa elämänsä vaiheessa, synnyttänyt tämän lapsen, ja joka kerta mies on unohtanut hänet. Kun mies saa kirjeen, nainen on jo kuollut, mikä on kirjeen lähettämisen ehto. Novelli asettaa vastakkain naisen kaikkinielevän, romanttisen ja pyyteettömän rakkauden sekä miehen häilyvyyden, kaksijakoisen intohimon, joka suuntautuu vuorotellen työhön ja naisiin. Tämä ristiriita toimii kaikupohjana viiltävälle ironialle ja sukupuoliroolien illuusiottomalle läpivalaisulle. Nainen uhraa miehen vuoksi kaiken, eikä mies edes muista häntä, puhumattakaan että mies olisi tietoinen naisen uhrauksesta.

Suomalainen Zweig-sovitus valmistui sota-ajan tavarapulan ja kaikin puolin puutteellisten tuotanto-olojen vallitessa. Niin ikään alkuteos jää suomalaisen elokuvan tekijälistasta kirjaamatta: alkutekstit antavat ymmärtää kyseessä olevan Eino Seisjoen (salanimi, jonka takana oli ohjaaja-käsikirjoittaja Ilmari Unho) alkuperäiskäsikirjoituksen. Syyt menettelyyn ovat ymmärrettävät: vuonna 1943 Suomi oli sodassa ja liitossa natsi-Saksan kanssa, missä juutalainen Zweig oli maanpakoon joutunut epähenkilö. Niinpä häntä ei myöskään ollut olemassa Valkoisten ruusujen alkuteksteissä, mikä lisäksi säästi elokuvaoikeuksien maksamiselta, eikä Zweig ollut siinä asemassa, että hän olisi voinut perätä oikeuksiaan, sillä hän oli vuonna 1942 tehnyt kaksoisitsemurhan vaimonsa kanssa. Leminen on kertonut, että Zweigiin kyllä yritettiin ottaa yhteyttä Ruotsin kautta, mutta kun selvisi, että kirjailija oli kuollut eikä hänellä tiedetty olevan perillisiä, asia jätettiin sikseen.

Vaikka Valkoiset ruusut ei ymmärrettävästi olekaan yhtä kuuluisa ja arvostettu elokuva kuin Ophulsin tunnustettu klassikko, se on lajissaan ehjä ja onnistunut elokuva, tyylipuhdas romanttinen melodraama, jolla ei ole mitään hävettävää amerikkalaisen version rinnalla. Molemmat elokuvat noudattavat takautumarakennetta ja melodramaattisen kerronnan malleja, joissa naisen näkökulma saa keskeisen joskin ambivalentin sijan. Luovasta sovituksesta kertoo vaikkapa se, miten suomalaisessa elokuvassa johtoaiheeksi ja elokuvan nimeksi on tihennetty ne valkoiset ruusut, joita naisen on tapana lähettää miehelle tämän syntymäpäivänä, heidän ensimmäisen yönsä muistoksi. Kukat saavat korostetun vertauskuvallisen merkityksen, johon sisältyy puhtaus ja rakkauden kukinta, kokemuksen ylevyys, romanttisen ihanteen pysyvyys ja muiston elävyys. Kukkien puuttuminen elokuvan nykyhetkessä on näkyvä merkki kuolemasta, menetyksestä, tyhjyydestä. Mies pyytää palvelijaansa hankkimaan valkoisia ruusuja, mutta viimeinen kuva näyttää maljakon edelleen tyhjänä: menetys ja poissaolo eivät täyty.

– Sakari Toiviainen (1985, 1989)