IHMISELON IHANUUS JA KURJUUS (1988)

F. E. Sillanpään omaelämänkerrallisen romaanin (1945) sovitus sijoittuu sodan alle, kesän 1939 päiviin, joiden merkitys vain kasvoi myöhemmin. Sillanpään elokuvallisesti käyttämä aika, lukemiskokemuksen intensiteetti ja henkilöhistorian yhtäläisyydet kirjailijan ja ohjaajan välillä olivat Kassilan pontimena tätä kansainvälisestikin arvostettua elokuvaa tehdessä.

***

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus on kaikkiaan seitsemäs Sillanpää-elokuva. Monista aikaisemmista on tullut kestäviä klassikkoja, ei vähiten Matti Kassilan 32-vuotiaana ohjaamasta Elokuusta (1956), joka on varsin läheistä sukua Ihmiselon ihanuudelle ja kurjuudelle. Kumpikin teos on Sillanpään väsynyttä myöhäistuotantoa, kummankin päähenkilö kirjailijan ilmeinen omakuva, elämän syksyyn ehtinyt pettynyt mies, joka tilittää kohtaloaan vasten nuoruutensa lupauksia, maailman myrskyjä, yhteiskunnan ja vuodenaikojen murroksia. “Elokuu” ilmestyi 1941, “Ihmiselon ihanuus ja kurjuus” sodan jälkeen kustannustoimittajien kokoamana ja viimeistelemänä vaiheessa, jolloin kirjailija oli jo luomisvoimansa menettänyt. Materiaalia Sillanpää oli kirjoittanut ennen sotaa ja Nobelin palkintoa. “Elokuu” päättyy taiteilijan kuolemaan, “Ihmiselon ihanuus ja kurjuus” sovinnollisemmin, ja vielä sovinnollisemmin elokuvana kuin romaanina.

Kassila on täsmentänyt uuden Sillanpää-elokuvansa tapahtuma-ajaksi elokuun 1939. Ilmassa on myrskyn merkkejä, mutta ihmiset elävät tavallista likinäköistä elämäänsä, nuoret tuntematta huolta huomisesta, vanhemmat lukkiutuneina omiin ongelmiinsa. Ansioitunut kirjailijamestari viettää 30-luvun viimeistä kesää huvilallaan uteliaiden ohikulkijoiden kiikaroitavana. Kirjoituskone työhuoneen pöydällä muistuttaa odotuksista, joihin luomisvoimansa menettänyt kirjailija ei pysty enää vastaamaan. Nuoruuden romanttiset unelmat kangastelevat kotiväkeensä ärsyyntyneen Hongiston ajatuksissa, ja hän lähtee vankilastaan “haistelemaan raikasta ilmaa” tamperelaiseen hotelliin ja sieltä ensirakkautensa emännöimään kartanoon. Tämä välisoitto avaa näkökulmia moneen suuntaan: rakkauteen, kuolemaan, ylipäätään elämän kiertoon ja jatkuvuuteen, luovuuteen ja itsetuhoon. Kirjailijan syrjähyppyyn limittyy muita kohtaloita ja kehittelyjä, jotka teoksen nimen mukaisesti etenevät vastakohdittain: mukana on ihanuutta ja kurjuutta, toivoa ja ahdistusta, epämääräistä kaihoa ja selvänäköisyyttä. Seikkailunsa myötä kirjailija oppii kohtaamaan tyynesti arjen harmit ja elämänsä tappiot. Hän joutuu myös tunnustamaan yksinäisyytensä ja hyväksymään sen. Asiaan otetaan etäisyyttä sekä itseironian että ympäristökuvauksen kautta.

Elokuva ei seuraa orjallisesti Sillanpään tekstiä, vaan muokkaa siitä epookkiin luontevasti istuvia episodeja ja pystyy hyödyntämään historiallisen perspektiivin tarjoamat moraaliset ja dramaattiset tiivistykset. Kassilalla on eeppisen kertojan lahja sitoa henkilöt maisemiinsa ja avartaa ihmissuhteet kokonaista aikakautta peilaavaksi läpileikkaukseksi. Tyylivarmassa ja kompaktissa toteutuksessa epookki välittyy tarkasti ja vivahteikkaasti, muttei itsetarkoitukselliseen rönsyilyyn asti detaljoituna: se hengittää aikaa, josta kertoo.