DYNAMIITTITYTTÖ (1944)
Lea Joutseno nappasi kaikkien aikojen toisen naispääosa-Jussin tästä sarjakuvamaisen naiivista gangsterikomediasta, jossa dekkarikirjallisuutta ahmiva johtajantytär tulee soluttautuneeksi kaupunkia terrorisoivaan dynamiittijengiin. Vaala–Joutseno–Bergroth -kolmio oli parhaassa vedossaan, ja jatkoi sarjaa sodan jälkeen vielä kahdella elokuvalla.
***
Lea Joutseno oli Valentin Vaalan henkilökohtainen löytö, joka työskenteli Suomi-Filmin kielenkääntäjänä, kun Vaala kiinnitti hänen Juurakon Huldan (1937) pieneen sivuosaan. Joutsenon varsinainen elokuvaura, johon liittyi myös osallistuminen käsikirjoitustyöhön, aukesi 1940-luvun komediasarjassa, joka alkoi elokuvalla Morsian yllättää (1941). Tällöin vakiintui työryhmä, jossa Vaala ohjasi, Joutseno näytteli pääosaa ja käsikirjoituksen tekivät Vaala, Joutseno ja Kersti Bergroth yhdessä. Työnjako oli lähinnä sellainen, että kaikki kolme suunnittelivat yhdessä elokuvan pääjuonen, minkä jälkeen Joutseno ja Vaala tekivät kuvakäsikirjoituksen samalla kun Bergroth kirjoitti siihen vuorosanat. Joutseno oli luonnonlahjakkuus, joka lopetti näyttelemisen elokuvaan Kilroy sen teki (1948), mutta ikään kuin uransa kruunuksi hän sai Jussin käsikirjoituksesta Vaalan Sillanpää-elokuvaan Ihmiset suviyössä (1948).
Dynamiittityttö on hyvä esimerkki kolmikon saumattomasta yhteistyöstä. Bergrothin nokkelat repliikit, Vaalan täsmällinen ohjaus ja Joutsenon pippurinen näyttelijäsuoritus täydentävät toisiaan kuin palapelin osaset. Kokonaisuudeksi kehkeytyy vauhdikas hupailu salapoliisiromaaneihin ihastuneesta tytöstä, joka päättää kokeilla taitojaan käytännössä ja väärän henkilöllisyyden turvin soluttautuu rikollisliigan jäseneksi. William Markus (ensimmäisessä elokuvaosassaan) ja erityisesti Tapio Nurkka sopivat mainiosti eloisan Lea Joutsenon aisapareiksi. Nurkan kuivan niukka komiikka ei ole meillä saanut liiemmälti seuraajia – hänen lyhyen uransa tähtihetket näyttävät nykyisin kuin katkelmilta silloisista brittifilmeistä.
Hans Kutterin (Elokuva-aitta 2/1945) mukaan Vaala oli ensimmäinen, joka kuvasi elokuvassa nuorta sukupolvea ja sen ajankohtaisia ongelmia ja joka ohjaajana löysi itsensä vasta jätettyään 1930-luvun alun “romanttis-sentimentaalisen tyylin ja siirryttyään äänifilmin myötä moderneihin komedioihin”: “Sen syvällisempää ei tämä nuoriso ole, josta Vaala kertoo näissä huvinäytelmissään, se on itsetietoista, huoletonta ja iloista, useimmiten harrastuksena kevyet eroottiset probleemat, mutta hän kuvailee tätä nuorisoa miellyttävän raikkaasti sen omin äänenpainoin.”
Niin ikään Kutter erotti Vaalan ohjaustyöstä “nuorekkaan luomisenilon raikkaan tuulahduksen”, mikä näkyy rytmisesti vaihtelevina kuvasarjoina. Myös Vaala itse arvosti työtään komedian parissa: “Tietysti ne olivat tuollaisia puhtaita ajanviete-elokuvia, mutta siitä huolimatta niiden tekemisestä pidin eniten. Toisaalta ihmisen viihdyttäminenhän oli eräs tärkeä elokuvan tehtävä eikä se siitä nykyäänkään ole miksikään muuttunut.” (Katso 48/1968).
– Kari Uusitalon (1982), Tapani Maskulan (1988) ja muiden lähteiden mukaan