LEVOTON VERI (1946)

Tähtiglamouriin kyllästynyt Regina Linnanheimo siirtyi uransa lopuksi Teuvo Tulion tuotantoon tämän päätähtenä ja käsikirjoittajana. Levoton veri oli Linnanheimon oma suosikki elokuvistaan, äärimmäinen melodraama, joka hätkähdytti myös kansainvälistä yleisöä vuonna 2017 Rochesterin The Nitrate Picture Shown ”blind date” -kunniapaikalla.

***

Kun Sellaisena kuin sinä minut halusit ja Rakkauden risti kertoivat saman perustarinan viattomasta saariston tytöstä, josta tulee kaupungin langennut enkeli, niin Levoton veri esittelee toisen Tulion perusasetelman, kolmiodraaman, jonka häviävä osapuoli ajautuu mielisairauteen. Tulio tunkeutuu yhteiskunnan sydämeen, rakkauteen, avioliittoon ja perheeseen, ja näyttää sen tuhoutumisen omaksi groteskiksi irvikuvakseen.

Vaimo on muotiliikkeessä sovittamassa, kun poika karkaa kadulle ja jää auton alle. Tämä Tuliolla toistuva melodramaattinen ratkaisu toimii viiltona porvarillisen kodin sydämeen, jonka takaa paljastuu musta railo. Miehen suulla puhuva yliminä sanoo äidin laiminlyöneen lapsensa turhamaisuutensa tähden ja antaa rangaistukseksi rakkauden kieltämisen. Kun mies ei enää nuku vaimonsa kanssa ja etsii lohtua kotiapulaisesta, ottaa vaimo myrkkyä, mikä johtaa sokeuteen. Tällä itserankaisulla hän voittaa miehensä anteeksiannon, mutta pian vaimon nuorempi sisar, kypsyneenä ja rampuudestaan parantuneena, voittaa miehen rakkauden. Seksuaalinen torjutuksi tuleminen saa vaimon omaksumaan kaikkinäkevän ja rankaisevan ylimmän roolin miehelleen ja sisarelleen. Hän saa näkönsä takaisin mutta salaa sen voidakseen kiduttaa pettäjiään, raastaa heidän hermojaan kuten hänen hermojaan on raastettu. Sisarellinen rakkaus kääntyy sadismiksi, hellyys kuristamiseksi, avioliitto helvetiksi, jossa torjuttu rakkaus haluaa tuhota torjujansa uuden rakkauden.

Regina Linnanheimon mustien lasien jähmettämä katse, jonka alla pupillit liikkuvat mielipuolisesti, hänen itkuksi kääntyvä sekopäinen naurunsa ja avuton katseensa suoraan kameraan ovat Tulion näyttelijäilmaisua par excellence. Porvarillinen perheidylli ja sitä kuvastava kodin esineistö ei ole ollut milloinkaan niin hauras kuin Tulion elokuvissa. Levottomassa veressä äiti ja poika vilkuttavat ikkunasta töihin lähtevälle isälle ja isä antaa pojalleen omalta isältään saamansa soittorasian syntymäpäivälahjaksi. Pojan kuoltua isä kuuntelee soittorasiaa. Sokeutunut vaimo pyyhkii pölyjä flyygelin päältä, jonka valokuvat muistuttavat kadonneesta menneisyydestä ja kadotetusta onnesta.

Tämä turvallisuuden kääntyminen painajaiseksi, nämä ulkoiset jännitystilanteet jotka antavat muodon sisäisille, alitajuisille peloille ja tämä esinesymboliikka tuovat mieleen Hitchcockin melodraamat. Syyllisyyksien, pakkomielteiden ja kulttuurin sairauksien kuvaajana Tuliolla on yhtymäkohtia myös Buñueliin, joka yhdisti surrealismin ja melodraaman. Tulio ikään kuin kääntää vallitsevan yhteiskunnallisen arvomaailman nurin sisältä päin viemällä sen johdonmukaiseen tuhoisaan päätepisteeseensä ilmaisulla, jonka barokkisessa vimmassa potkii elävä hermo, mitä ei voi sanoa “hyvää makua” ilmentävästä akateemisen kunnianarvoisasta elokuvan tekemisestä. Olemme keskellä hullua poetiikkaa, joka muodostaa emotionaalisen röntgenkuvan vallitsevasta moraalista ja tapakulttuurista. Mahdottomuudellaan Tulion melodraama ilmaisee, miten mahdotonta epäautenttisessa yhteiskunnassa on elää autenttisesti.

— Markku Varjolan (”Intohimon roviot”, Suomen kansallisfilmografia 3, 1993) mukaan