VIIKON TYTTÖ (1946)

Kersti Bergroth (nimimerkki Tet), Lea Joutseno ja Valentin Vaala olivat työryhmä, joka kirjoitti sarjan Suomi-Filmin komedioita, joiden tähtenä loisti säpäkkä komedienne Joutseno. Vaikutteiden lähteinä olivat Hollywood ja ajan kotimainen chick lit. Satiirissa kalasäilyketehtaan pakkaaja voittaa kauneuskilpailun.

***

Viikon tyttö oli kolmikon Vaala–Joutseno–Bergroth viimeinen yhteistyö. Tämän jälkeen Lea Joutseno esiintyi näyttelijänä vain Hilja Valtosen aiheeseen pohjautuvassa elokuvassa Kilroy sen teki (1948) ja käsikirjoittajana Vaalan Sillanpää-elokuvassa Ihmiset suviyössä (1948), mikä soveliaasti kruunasi hänen uransa Jussi-patsaalla, sekä näyttelijänä että käsikirjoittajana. Esiintyjänä Joutseno oli puhdaspiirteinen komedienne ja sellaisena luonnonlahjakkuus, “vakavissa osissa” häntä ei nähtykään kuin joissakin sivuosissa 1930-luvun lopulla.

Viikon tytössä alkavat jo näkyä sodanjäkeisen suomalaisen yhteiskunnan murros ja uusien aatteiden esiinmarssi. Lea Joutseno ei ole enää joutilas seurapiirikaunotar, vaan kalapakkaamon työläistyttö. Elokuva alkaa tyylikkäällä johdannolla tehdasmiljööseen. Hallittujen siirtymien avulla luodaan kuva selkeästä hierarkiasta: alimpana on kalasäilykepurkki, ylimpänä johtaja. Tehtaantyttö kokee äkillisen sosiaalisen arvonnousun, kun hänet sattumalta ja vastoin tahtoaan valitaan eräiden tanssiaisten yhteydessä järjestetyn “Viikon tyttö” -kauneuskilpailun voittajaksi. Tapahtuman seurauksena Keski-Suomen tyttö joutuu melkoiseen julkisuusmyllyyn: juorulehden toimittaja saapuu tekemään hänestä sepitettyjä juttujaan ja tehtaan johto keksii tapauksen mainosarvon. Tässä kyydissä tytön entinen mielitetty, Taunon Palon arvovallallaan tulkitsema rehti työnjohtaja on vähällä kokonaan jäädä jalkoihin.

Vaalan elokuva rakentuu kahden perusristiriidan väliselle jännitteelle. Toinen syntyy huvittelunhaluisen yläluokan ja työtätekevän kansan välille, toinen koettelee romanttisen tytön ja hänen käytännöllisluontoisen miesystävänsä välejä. Molempiin ongelmiin löytyy lopussa sovinnollinen ratkaisu, mutta matkalla elokuva ehtii tehdä kirpeitä huomioita aikansa vinoutuneista arvoista. Julkkislehtien tarjoamat päiväunet saavat osakseen piikeistä terävimmät.

1930- ja 40 -lukujen “modernilla suomalaisella elokuvakomedialla” oli yhteytensä Hollywoodin screwball-komedioihin, niin ongelmallista kuin esikuvien määrittäminen onkin, sillä suomalaiset eivät tehneet elokuviaan yksinomaan amerikkalaisen elokuvan vaikutuspiirissä, vaan yhtä hyvin mallit otettiin saksalaisesta, ranskalaisesta tai ruotsalaisesta elokuvakomediasta. Yhteistä pohjaa screwballin kanssa ovat kuitenkin vaikkapa juonen rakentuminen jonkinlaisen soidinmenorituaalin varaan, kaavoittuneen ja epäsovinnaisen käyttäytymisen rinnastus, sukupuoliroolien koetteleminen, fyysinen riehakkuus ja verbaalinen ilottelu. Vaalan esikuviksi mainittiin “hienostunut Lubitsch”, “satiirinen Capra”, “ironinen Clair” ja Preston Sturges. Hans Kutterin mukaan Lubitschia ja Vaalaa yhdistää “kevyt ja spirituelli kuvatyyli”; molemmat katkaisevat kohtauksen huippukohdassa ja antavat sen jälkimaininkien väreillä toisessa ympäristössä. Toisaalta Kutter korostaa, että siinä missä Lubitsch on myrkyllinen ja pilkkaava, on Vaala “lempeä ja hymyilevä”.

– Tarmo Poussun (1988) ja Anu Koivusen (1989) mukaan