Teuvo Tulio yhdisteli vahvatunnelmaisessa melodraamassa Intohimon vallassa ekspressionistisia näkyjä, kauhuelementtejä ja naturalistista kerrontaa. Hautausmaalla ukonilman aikaan kerrottu sukutragedia kronikoi talollisen tyttären Ainon (Regina Linnanheimo) onnetonta elämää alkoholisoituvan aviomiehensä (Erik Gustafsson) varjossa.

***

Alkutekstien mukaan Intohimon vallassa “kertoo tositapauksen, joka on tapahtunut Askolan pitäjässä”. Täsmällisemmän version mukaan Intohimon vallassa käynnistyi siitä, että Tulio oli esikoisohjauksensa Taistelu Heikkilän talosta (1936) kuvausten aikana kuullut “tositarinan” niistä tapahtumista, joiden innoittamana Johannes Linnankoski kirjoitti samannimisen novellinsa. Tämän tarinan Tulio merkitsi muistiin ja sovitti kymmenen vuotta myöhemmin elokuvaksi, joka syystäkin saatettiin kokea Heikkilän talon uudeksi versioksi. Samalla Tuliolle tuli tavaksi alkaa lainata itseään myös käyttämällä vanhaa kuvamateriaalia: Tulipunakukan koskenlaskukuvat ja Heikkilän talon raisut hevosajot toistuivat moneen otteeseen hänen myöhäistuotannossaan.

Sankarittariensa lailla Tulion sodanjälkeiset elokuvat jäävät kahden tulen väliin, sijoittuvat häilyvälle ei-kenenkään-maalle, jossa kaupunki ja maaseutu näkyvät jyrkästi vastakkaisina mutta hieman epätodellisina, enemmän moraalisina kuin maantieteellisinä kategorioina. Kun Levoton veri tapahtui lähes kokonaan kaupungissa ja sisätiloissa, Tulio seuraavissa elokuvissaan Intohimon vallassa ja Hornankoski (1948) palasi maalle ja maalaismelodraamaan löytämättä enää elämänmuodon tai lajin puhtautta: vanhojen aiheiden uudelleenlämmityksen regressiivinen nostalgia kääntyi ekspressionistiseksi, kauhun ja rikosten sävyttämäksi kouristuneeksi visioksi turmeltuneesta paratiisista ja elämän petoksista.

“Tulion omalaatuisen näkemyksen voimallisuutta osoittaa ennen kaikkea se”, pani jo aikalaiskriitikko H. M. (Kauppalehti) merkille, “että vaikka filmin tyyli vaihteleekin naturalistisesta arkirealismista irreaaliseen tukkilaisoperettiin, romanttisesta haaveilusta karmivimpiin kauhuefekteihin ja kansannäytelmän tyyppikuvauksesta ekspressionistisiin näkyihin, siinä on sittenkin jotakin kokonaista, mikä tuntuu ällistyttävältä.”

Suuri rakkaus, avioliitto ja äitiys sekä niitä uhkaavat kohtalon voimat (onnettomuudet, sairaudet, kuolema, alkoholismi) säilyivät Tulion tematiikan polttopisteessä myös 1940-luvun lopun maalaismelodraamoissa. Avioliitto on se ideologinen valtakeskus, joka jakaa onnen ehdot ja onnen auvoisuus on suoraan verrannollinen sen tuhon väistämättömyyteen. 1940-luvun maalaismelodraamoissa sankaritar joutuu pakkonaimisiin, samalla kun hän odottaa lasta todelliselle rakastetulleen: vielä elokuvassa Intohimon vallassa syyksi löytyy vanhakantainen säätyero ja sukutalon kunnia. Aviomies osoittautuu hirviömäiseksi alkoholistiksi, joka myrkyttää vaimonsa ja hirttää itsensä. Todellisen rakastetun tehtäväksi jää kertoa (takautumana) pojalleen totuus tapahtuneesta, paljastaa isyytensä ja karistaa sukukirouksen aave nuorten rakastavaisten miehistä. Heidän kasvoilleen lankeaa lopussa sovittava valo: avioliiton onni toteutuu toisessa polvessa.

– Sakari Toiviainen (1996, 1992)