ONNELLISTEN AIKA (1978)

Malickin toisesta elokuvasta mainitaan aina valo, ja syystä. Taianomaisessa auringonlaskun hämärässä ikuistettu elokuva kertoo 1900-luvun alun tehdastyöläisestä, joka vahingossa tappaa esimiehensä ja pakenee tyttöystävänsä sekä sisarensa kanssa maaseudulle. Taivaalliselta vaikuttava maatila kätkee sisäänsä kolmiodraamoja, raamatullisia näkyjä ja helvetillisen tulipalon.

***

Onnellisten aika on 1970-luvun ehkä merkittävimmän debyytin, Terrence Malickin Julman maan (Badlands, 1973), sisarteos ja rinnakkaismuunnelma, johon Malickin ohjaajanura näyttää jostakin käsittämättömästä syystä pysähtyneen. Ehkä hän on palannut filosofian opettajaksi. Onnellisten aika alkaa vuonna 1916 Chicagossa, mutta sijoittuu pääosin maaseudulle, Teksasin pannunvarren (Texas Pandhandle) vehnävainioille. Elokuvan päätepisteessä häämöttävät toisenlaiset vainiot, ensimmäisen maailmansodan taistelutantereet.

Malick suosii epäkypsää kertoja-todistajaa tapahtumien jäsentäjänä. Julman maan 15-vuotiasta romanttista hupsua Hollya (Sissy Spacek) vastaa nyt 12–14 -vuotias Linda, jonka hengästynyt kaupunkilaisslangi suo tarinalle etäisyyttä ja runollisia ulottuvuuksia. Linda kommentoi pikkusiskon roolissaan Bill-veljensä ja tämän tyttöystävän Abbyn edesottamuksia lapsenomaisen vilpittömästi, koruttoman ironisesti ja omaehtoisen humoristisesti. Heidän lisäkseen kertomuksen päähenkilöihin kuuluu rikas ja yksinäinen, kuolemantautia sairastava maatilan omistaja (Sam Shepard). Billin ja Abbyn ja farmarin kolmiodraamaa lähestytään raamatullisen jylhästi: heinäsirkkojen vitsaus ja preeriapalo huipentavat yksilöiden kohtalot apokalyptisiin mittoihin. Malick otti Lindan roolin hahmotuksessaan mallia Henry Jamesin romaanista Mitä Maisie tiesi (1897), jossa kirjailija ”tunkeutui nuoren tietämättömän tytön tajuntaan ja tarkasteli tapahtumia tästä vähitellen avartuvasta näkökulmasta käsin” (Paavo Lehtonen 1974).

Raamatun ja Jamesin ohella Onnellisten ajan kirjallisiksi rinnastuskohteiksi on tarjottu Mark Twainia ja ”Huckleberry Finnin seikkailuja”, Theorore Dreiseria, Edgar Allan Poeta, Hamlin Garlandia, Thomas Hardya ja ring Lardneria. Malick  ja kuvaaja Almendros saivat virikkeitä myös monilta maalareilta, etenkin Jan Vermeeriltä ja Edvard Hopperilta. Kuvaukset suoritettiin luonnon valossa, usein auringonlaskun ”maagisella hetkellä”. Vermeerin tekniikan mukaisesti henkilöitä kuvattiin ikkunan äärellä, sisään lankeavien auringonsäteiden valossa. Haskell Wexlerin osuuksiin kuuluivat mm. lumikohtaukset ja Billin kuoleman jälkeiset kohtaukset. Lisäksi mykkäfilmi, etenkin vuosilta 1916–17, Onnellisten ajan hetkiltä, inspiroi Malickia ja Almendrosia: Griffith tietysti, ilmeisesti Murnau ja City Girl, varmasti Chaplin, jonka Siirtolaisesta näytetään otteita, kuten Vapaudenpatsaan ilmaantuminen Amerikkaan saapuvien poloisten silmille. Krediittijaksossa osoitetaan aikakauden still-kuvaajien, Lewis Hinen ja kumppanien, merkitys.

Kanadassa (Albertassa) filmattu Onnellisten aika kertoo yksinkertaisen, suoraviivaisen, ajattoman tarinan (jälki)teollisen vallankumouksen tulosta, johdattelee sen myytin ulottuvuuksiin. Se on viileän eleginen faabeli (lukuisine eläinrinnastuksineen), veijarikäänteitä sisältävä työläissaaga, siirtotyöläisodysseia. Sadun ilmapiiri muistuttaa Charles Laughtonin Räsynukesta: jokiassosiaatiot, poeettinen matka alas virtaa, hylätty sampanjalasi vajoaa puron pohjalle ja kalat uivat ympärillä, haurauden kuva ennakoi Billin kuolemaa. Pelkistetty dramatrgia ja niukka dialogi tuovat mieleen mykkäelokuvan; rikas ääninauha sisältää merkitseviä ”hiljaisuuksia” ja Morriconen haikean suggestiivisen, nostalgisen taustamusiikin. Tuhlailevan koristeellista visuaalisuutta luodaan lähes keskeytymättömällä liikkuvalla / liukuvalla kameralla. Henkilöt nähdään luonnon ja kohtalon armoilla. Loppu on avoin, vaimennettu epilogi, hieman kuin Robert Altmanin työssä Varkaita kuten me.

LÄHTEITÄ: Richard Combs, ”The Eyes of Texas: Terrence Malick’s ‘Days of Heaven’”, Sight and Sound 48:2 / Spring 1979, 110–1; Tom Milne: “Days of Heaven”, Monthly Film Bulletin 46:544 / May 1979, 93–4; Vlada Petric: “Days of Heaven”, Film Quarterly XXXII:2 / Winter 1978–1979, 37–45; Brooks Riley: “Nestor Almendros interviewed”, Film Comment 14:5 / September-October 1978, 28–31.

– Matti Salo (1991)