TYÖVÄENLUOKKA (2004)

Ohjaaja
Veikko Aaltonen
Maa
Suomi
Tekstitys
ei tekstitystä
Ikäraja
S
Kesto
97 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Dokumenttielokuva on Aaltosen vahvaa osaamisaluetta. Työväenluokka tarkasteli keskiluokkaistuneen työväenluokan todellisia elinoloja ja -ehtoja 2000-luvun alun maailmassa, jossa nälkä ei ollut enää vieraana eikä työläinen kapinaan pyrkivä orjajoukon osa. Minkälainen on työläisen arki, kun sitä ei katsota tilastotieteellisesti talouslukujen läpi?

***

Veikko Aaltosen fiktioelokuvat Tuhlaajapoika (1992), Isä meidän (1993), Seasick (1996) ja Rakkaudella, Maire (1999) kuuluivat 1990–luvun parhaisiin kotimaisiin elokuviin, Juoksuhaudantie (2004) osoitti linjan kestävyyden uudella vuosituhannellakin. Mutta kohokohtia uralla ovat olleet myös hänen 2000-luvun dokumenttielokuvansa. Järkälemäinen Maa (2001) seurasi maanviljelijöiden arkea Euroopan Unioniin liityttäessä. Nyt vuorossa on vielä suurempi viipale yhteiskunnallista kakkua: työväenluokka.

Sanana työväenluokka allusoi helposti vanhaan työväenliikkeeseen, lujasti organisoituneeseen ja tarkoin määriteltyyn päämäärään pyrkivän joukkoliikkeeseen. Tähän näkemykseen Veikko Aaltosen Työväenluokka tuo muutoksen. Se päivittää käsitteen (sosiaalidemokraattiseen) nykypäivään ja kertoo avoimesti nykyisestä työväenluokasta, muuttuneista ajoista, toiminnasta ja tavoista.

Vanhasta työväenliikkeestä ovat päältä katsottuna jäljellä vain perinteiset rutiinit. Niitäkin katsoessa huomaa, että vappumarssijoiden rivistö on lyhentynyt ja palavat aatteelliset puheenparret putkahtavat esiin lähinnä vaali- tai juhlatilaisuuksissa. Nämä asetelmalliset tilanteet eivät muuta sitä tosiasiaa, että nykyajan työväenluokka, ”duunarit”, suhtautuvat elämään ja yhteiskuntaan huomattavasti rennommin, vähemmän aatteeseen nojaten, enemmänkin kulutusta ja hyvinvointia korostaen. Mutta elokuva osoittaa, että jotakin kestävää työväen ja ammattiyhdistyshengestä on selvästi tallella: huoli työpaikasta ja toimeentulosta vaatii yhteen hiileen puhaltamista ja niissä yhteyksissä perinne muuttuu eläväksi nykypäiväksi saumattomasti. Sekin tulee selväksi, että yritystoiminnan kansainvälistyessä työpaikkojen asenteet ovat muuttuneet. Kansainvälisistä investoinneista puhuvat nykyään yhtä lailla sekä työnantaja että työntekijä.

Työväenluokka seuraa tehdastyöläisten elämää kahdella teollisuuspaikkakunnalla, Imatralla ja Valkeakoskella. Kuvaukset tehtiin vuosina 2002 ja 2003. Imatralla elokuva tarkastelee kohdettaan terästehdas Imatra Steel Oy:n pääluottamusmies Jukka Kärnän ja kohta eläkkeelle siirtyvän Eino Ruottisen kautta. Imatralla eletään odottavia aikoja; ellei uusia investointeja tule, ovat edessä lomautukset. Valkeakoskella keskushenkilöiksi nousevat nuoret työntekijät Arto Reinikainen ja Juha Ryynänen, jotka käyvät teollisuusoppilaitosta. Heidän harjoittelutyöpaikkansa on UPM-Kymmenen Tervasaaren paperitehtaalla, mutta heillä ei ole varmuutta siitä, jatkuvatko työt tehtaalla harjoittelun jälkeen. Tilanteet ovat aitoja ja tärkeitä juuri siksi: niiden takana on yleisempääkin voimaa. Ne ovat edustavia esimerkkejä.

Suomalainen dokumenttielokuva on harvoin mennyt niin kiinnostavaan työpaikkaan sisälle kuin mitä jättikokoisen terästehtaan ääni-inferno on. Vaikka miesten työ nykyaikaisissa tehtaissa on pitkälle valvontalaitteiden ja työajoneuvojen käyttöä, työpaikan olosuhteet voivat ovat ulkopuolisen silmälle ja korville lähes käsittämätön koettelemus.

Ohjaaja on löytänyt elokuvaansa poikkeuksellisen luontevasti ja rennosti kameran edessä työskentelevät esiintyjät: esimerkiksi pääluottamusmies Kärnässä on ainesta filmitähdeksi, kuten ensiesityksen jälkeisessä tilaisuudessa usein kuuli sanottavan. Samassa tilaisuudessa oli mukavaa kuulla myös se, että elokuvan ”tähdet” olivat varauksettomasti elokuvan näkemysten tukena; se vastasi heidän omaa käsitystään työväenluokasta. Ei se ole huono saavutus elokuvalta, vaikka nykyajan työväenluokan naisilla kyllä voisi olla enemmän sanottavaa kuin mitä tähän elokuvaan on mahtunut mukaan.

– Jari Sedergren 5.1. 2005