PIKAJUNA POHJOISEEN (1947)

Roland af Hällströmin paras ohjaus yhdistää Grand Hotel -tyyppisen henkilögallerian kohtalot ihailtavasti Oulun-junan öisellä matkalla. Melodraaman lopputapahtumat Ukko Pekka 1004 -veturin junassa hieman kuin ennakoivat 1005-veturin junan kokemaa Kuurilan suuronnettomuutta 10 vuotta myöhemmin.

***

Menneiden vuosikymmenien suomalaisten elokuvien tuotantotapa ajoi kunnianhimoisetkin ohjaajat rutiinitöihin, joiden vuoksi vain harvoissa tapauksissa voidaan puhua kokonaisvaltaisesta, persoonallisesta tuotannosta, jota kattaisi näkemyksen jatkuvuus ja kehittyminen. Välitöiden keskeltä voi silti poimia esiin suorituksia, joissa ohjaaja ilmeisimmin on antanut omintaan. Tällaisiin tapauksiin kuuluu Roland af Hällströmin (1905-56) Pikajuna pohjoiseen, meikäläisittäin varsin tasokkaan ohjaajan kiintoisa kamaripekoraali, yhteen junanvaunuun sullottu pitkän yön matka tuhoon.

Elokuva alkaa iltapimeällä Helsingin rautatieasemalla, josta yöjuna on lähdössä pohjoiseen. Makuuvaunuun sijoittuu erilaisia matkustajia: kuherruskuukaudelleen lähtevä nuoripari, asemastaan ja omaisuudestaan tarkka vuorineuvoksetar, epäilyttävästi käyttäytyvä nuorukainen, vanha sanomalehtitoimittaja, kaupparatsuja, aviovaimo rakastajansa kanssa, kauppias vaimoineen. Jo alun alkaen ovat kohtalonomaisuuden merkit selkeitä. Asemalla junan lähtiessä on äänessä pelastusarmeijan  saarnaaja ja kuoro, jotka myös seuraavat junan matkassa. Rikolliselta vaikuttava nuori mies, joka sittemmin paljastuu sairaalasta karanneeksi kuolemansairaaksi potilaaksi, viittaa vähän väliä kuolemaan ja pitää kädessään pääkallosormusta. Junan fyysinen voima keskellä yön pimeyttä lataa kasvavaa intensiteettiä, ja ratamiehen saadessa sydänkohtauksen vaihde jää kääntämättä ja juna törmää ratapihalla seisoviin vaunuihin.

Elokuvassa on kokoava pääjuoni, joka liittyy junassa matkustavaan aviovaimoon, hänen rakastajaansa sekä ratkaisevan aseman asemapäällikköön. Rakastaja saa onnettomuudessa surmansa ja elokuva päättyy avioparin sovintoon: enkelikuorot täydentävät pekoraalin huiman lopun. Makuuvaunun matkustajat on koottu viettämään eräänlaisia elämän ja kuoleman pitoja, matkaa joka on tilinteko ja testi. Studiojunan ei tarvitse kaikessa epärealismissaan olla mikään rike, koska elokuva toimii kamarinäytelmän omaisella tasolla, pelkistyneiden tilanteiden ja allegoristen viitteiden huomassa. Ja loppujaksossa aseman odotushuoneessa, jonne ruumiit on kerätty ja jonka seiniä koristavat ulkomaille houkuttelevat matkailumainokset, on osoittelematonta tragiikkaa ja menetettyjen mahdollisuuksien turhuuden tunnetta. Lopun pakollinen ”happy end”, ja perhesovinto ei sekään pysty hälventämään elokuvan katkeruuden äänenpainoja, sen näyttöjä ihmisten maailmasta, joka on täynnä patoutuneita, toteutumattomia unelmia, itsekkyyttä, omahyväisyyttä, henkilökohtaisten ratkaisujen vaikeutta, elämistä kuin viimeistä yötä, koska se todella on viimeinen.

– Tarmo Malmberg (1969)