IHMISET SUVIYÖSSÄ (1948)

Toisen Jussinsa Lea Joutseno sai klassisesta Sillanpää-sovituksesta, jossa häntä ei nähty lainkaan kameroiden edessä – sen sijaan hän meritoitui Valentin Vaalan ja Usko Kempin käsikirjoittajakumppanina. Ikiaikainen kappale suomalaista sielua nähdään englanniksi tekstitetyltä filmikopiolta, joten ottakaa ulkomaiset ystävänne mukaan!

***

Sillanpään ihmisnäkemys on biologinen lyyrisellä tasolla: ihmisen ja luonnon ykseys näyttäytyy uskonnollisena kokemuksena. Vaalan elokuva tavoittaa tämän hengen. Romaanin ja elokuvan nimi voisi olla ”Elämän valo”, sillä kysymys on yöttömästä yöstä, joka kylpee Eino Heinon kameran ihmeellisesti vangitsemassa valaistuksessa. Ihmiset suviyössä on kuin silmänräpäys ikuisuutta, ainutkertainen hetki pysäytettynä ajattomuuteen. Siinä on kaikki: elämä ja kuolema, rakkaus ja viha, toisiaan leikkaavina kaarina – ja meistä tuntuu, ettei toista voi olla ilman toista. Näemme ihmisen luonnon hyväilevässä sylissä, luomassa hartaan katseen olevaisen ihmeellisyyksiin.

“Nyt merkitsevät erityisen paljon valon hetki hetkeltä vaihtuvat vivahteet, kerronta seuraa valon liikkeitä, Ihmiset suviyössä on musiikillisin Sillanpään teksteistä. Kirjailija alkaakin sen kuvaamalla ehtoopuolen musiikin paisumista orvokintummaksi pianissimoksi, kuvaamalla aamun ensiviulua ja selloa, intohimon pakosta ja satojen sylviain viserrystä. Koko romaanin rakenteessa on sinfonisia piirteitä. Teemat etenevät välillä vuorotellen, välillä yhdessä. Jonkin kohtalon sävel kuullaan ensin ohimennen, sitten se alkaa soida keskeisenä, antaen taas aikanaan tilaa toiselle melodialle.” (Aarne Laurila).

Vaala on siirtänyt tämän rakenteen elokuvaan taipuisalla leikkauksella siten että rinnakkaisten tapahtumien purot soljuvat kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin yhdeksi suureksi elämänvirraksi, jonka kuohujen yllä lepää kuitenkin levollisen luottavainen katse.

Mutta ongelmana on juuri tämä ongelmattomuus, rakastavaisten tempautuminen elämän kuohujen yläpuolelle. Miten he voivat istua aallonharjalla käymättä ensin pohjalla? Heikkous palautuu itse romaaniin. Tämä on abstraktia hengenelämää, kuin unta, ja kuitenkin se tarjotaan todellisuutena, rakastavaiset jäävät sisäisten ja ulkoisten ristiriitojen tavoittamattomiin omaan norsunluutorniinsa. Samanlainen korean asetelman maku on heihin liitetyissä staattisissa luontokuvissa: ne ovat vailla tajua elämän kiertokulusta, kuin kamerataiteen museoon konstruoituja.

Ei taidetta ilman vastavoimia, elämän ristiriitoja. Vaalan elokuva on parhaimmillaan kuvatessaan valon takana piilevää sielun hämärää: Mettälän Santran nihkeää sensuaalisuutta seisahtuneen ilman, viinan ja hien hajuisessa kuumuudessa, Jalmarin vaellusta, joka on kuin sukellus kuoleman varjon laakson läpi elämään ja aurinkoon. Ja ennen kaikkea nuoren tukkilaispojan Nokian surmantyötä hämärässä usvaisen veden partaalla: tämän mykistävän kouraisevan jakson värähtelyä täytyy verrata suoraan Dovzhenkon Maahan. Martti Katajiston hermot pinnalla impulsiivisesti vaeltava elämän kulkuri on välttämätön kontrapunkti teoksen yleiselle tyyneydelle ja harmonialle: “Kun nuorta miestä polttaa sellainen kaipaus, ettei itsekään tiedä, mitä se mieli kaipaa”. Katajiston tulkinta on läpikotaisin sisäistetty ja jättää kohtalon avoimen haavan kipeän maun, joka vain korostuu yleistä seesteisyyttä vasten.

– Markku Varjola (1979)