KAURIINMETSÄSTÄJÄ (1978)

Kolme tehdaskaupungin kaverusta liittyy armeijaan ja lähtee taistelemaan Vietnamin sotaan. Kaukoidän viidakoissa miehet joutuvat Vietkongin käsiin, ja heidät pakotetaan pelaamaan venäläistä rulettia. Unkarilaisen elokuvaaja Vilmos Zsigmondin (Kolmannen asteen yhteys) luontokuvaukset ja hulluuden visiot kannattelevat huikeita roolisuorituksia.

***

”Täällä kaikki mitä ikinä tarvitsemme.” Näin Kauriinmetsästäjän toinen päähenkilö Nick kuvailee kotiseutuaan, Clairtonia (fiktiivistä kaupunkia Pennsylvanian osavaltiossa), terässulaton ja ortodoksisen kirkon hallitsemaa amerikanukrainalaista kaupunkipahasta. Tehdasmaisema on karuna ja savuisenakin paratiisi, ilmeisen eristyksissä muun Amerikan valtaväyliltä. Eletään 1960-luvun loppua, viattomuuden kuoleman aikoja. Sukupolvien ja -puolien välillä aistii jännitteitä ja kipua, mutta tyynnyttävä rauha viipyilee tämän ortodoksisen saarekkeen yllä. Kohtisuoraan laskeutuvat kameranliikkeet liittävät yhtä lailla terässulaton kuin kirkonkin maaperäänsä, ihmisten tasalle. Työ tuottaa tyydytystä (vaikka näyttääkin infernaaliselta) vapaa-aika railakasta toveruutta (naiset jäävät tosin taustalle), uskontoon kuuluvat menot voimistavat vanhastavinakin yhteenkuuluvuuden.

Vietnamin sota paiskataan Ciminon elokuvassa karmeana painajaisena, kaikinpuolisena helvettinä. Vietnam, vaikka sitä enteilläänkin, tulee kovana sokkina katsojille, jotka pakotetaan jakamaan keskeisen mieskolmikon, Michaelin, Nickin ja Stevenin järkytys. Clairtonin ja Vietnamin vastakohta muistuttaa Etelämeren ja Bountyn kontrastia elokuvassa Kapina laivalla (1935).

Cimino on sataprosenttisesti henkilöittensä puolella, alentumatta, mestaroimatta: ohjaaja idealisoi häpeämättä amerikkalaista työväestöä, takamaiden itsetiedottomia, apoliittisia asukkaita, toisen polven siirtolaisia, jotka eivät ole menettäneet uskoaan Amerikkaan lupausten maana, vaikka eivät asiasta ikinä hiiskuisikaan.

Nimeään myöten Ciminon työ on vertauskuvallinen, mytologinen opus, joka hakeutuu amerikkalaisen kokemuksen perustuksiin. James Fenimore Cooperin Hirventappaja ja ohessa koko väkivaltainen rajaseutuperinne heijastuu sen kuvastossa. ”Kansallinen rajaseutumyytti koostuu vankeus- ja metsästäjämyyteistä yhdessä”, totesi amerikkalainen historioitsija Richard Slotkin. Nahkasukan eli Hirventappajan merkitys amerikkalaisena sankarina pohjautui siihen, että hänessä sulautuivat metsästäjän ja vangin henkilöhahmot. Onko elokuvan päähenkilö Michael Vronsky ”asetta kantava pyhimys”, kuten Nahkasukkaa on luonnehdittu?

Ensi tuntia dominoivat ukrainalaisperinteen ortodoksiset häät, joissa Coppolan Kummisedän mallia kehittäen otetaan kaikki irti. Elämänmyönteisen uskonnollisen rituaalin sisällä ja reunamilla Cimino paitsi esittelee miljöön, perinteet ja henkilösuhteet myös ja enne kaikkea panee valtaisat tunneaallot liikekannalle, luo niin lämmittävän auran henkilöittensä välille, että katsoja alkaa pelätä mitä sota tulee tuhoamaan tästä arvokkaan yhteisöllisestä elämäntavasta. Erityisen taitavasti ohjaaja kartoittaa hämmennystä ja epävarmuutta, tuskin tiedostettu ja kiintymyksen väreitä. Merkitsevine katseineen Michael liikkuu häiden laitamilla – hieman kuin Jett Rink (James Dean) Stevensin Jättiläisessä Benedictien avioliiton syrjämillä.

Rituaalien köyhtymisen ja supistumisen lävitse Cimino dramatisoi Vietnamin sodan iskemän syvän vamman amerikkalaisten elämään. Tämä elokuva ei juuri nimeksikään kajoa vietnamilaisten suunnattomiin kärsimyksiin, sikäli sitä on pidettävä täysin USA-keskeisenä itsetutkiskeluna, ja ken ei taas semmoista katso käsittelyn arvoiseksi, tietysti närkästyy Ciminon tarjoamaan isänmaalliseen puhtiin ja perinteistä kumpuavaan Amerikka-uskoon.

Tartuttavan riemukkaat häät saavat lopulta vastineensa karuista sotilashautajaisista. Peuranmetsästys muuttuu aamu-usvan keskellä esitetystä jylhästä näytöksestä, jota venäläisortodoksinen kuoro mahdikkaasti säestää, oudon sekoilun samentamaksi turhuuden reissuksi, jossa metsästäjäpoppoon aiempi solidaarisuus on kohtalokkaasti rikkoutunut. Venäläisen ruletin piinaavien istuntojen kautta nähdään Vietnamin sodan mieletön epätoivo, ihmisen kurjuus sadistisen rahanhimon välineeksi.

Kauriinmetsästäjässä sota on helikopterien vonkunaa, outoja huutoja ja kuiskauksia, napalmin räjähdyksiä, sikoja ruumiiden kimpussa, sadetta ja liejua, rottia, kidutusta, pakolaislaumoja, sekasortoa. Vakuuttavimpien kirjaraporttien (Michael Herrin Dispatches, Philip Caputon Pelätä ja tappaa) tavoin Cimino koettaa välittää sodan fyysisinä, ei-ideologisina kokemuksina, amerikkalaisten sotilaiden kammostuttavina elämyksinä. Amerikkalaisten sotasyyllisyyteen Cimino ei puuttunut lainkaan. Kenties hän ei sellaista edes tunnusta, sen verran hänessä vaistoaa oikeistoanarkistia ihailemansa Sam Peckinpahin sukuun. (”I think that Sam Peckinpah is the only American director who truly understands life and death, and has a passion for both.” – Cimino-haastattelusta Take One 7:6/May 1979.)

Vietnamia Cimino ei ensi sijassa käsittelekään vaan Yhdysvaltoja. Suururakkana näyttää olleen Vietnamin sodan pirstoman kansakunnan yhdistäminen uuteen, nöyrempään amerikkalaisuuteen. Saman tien elokuvassa taas kerran todistautuu amerikkalaisten kohtalokas tietämättömyys Vietnamista. Sama piirre leimaa myöhempiä kuvauksia: Coppolan (Ilmestyskirja. Nyt), Oliver Stonen (Platoon – nuoret sotilaat) ja Kubrickin (Full Metal Jacket) töitä.

Rasismisyytöksiltä Ciminon eeposta ei osaa kokonaan vapauttaa. Vietnamin sota oli rasistinen sota, ja Kauriinmetsästäjä onkin historiallisesti todenperäinen näyttäessään amerikkalaisten sotilaiden vihaa ja kammoa vihollista kohtaan. Etsijöissä John Ford myötäeläytyi voimakkaasti mutta silti kriittisesti John Waynen tulkitsemaan intiaanien vihaajan tuntoihin. Indokiina-osissaan elokuva värjäytyy Michaelin, Nickin ja Stevenin kidutuskokemusten mukaisesti ja ottaa päälleen edustavuutta ja yleispätevyyden vaadetta, mikä ainakin ei-amerikkalaisesta vaikuttaa perin epäoikeudenmukaiselta Vietnamin sodan historiallista todellisuutta kohtaan. Tosin elokuvan ”väärä edustavuus” sitten korjautui Coppolan, Stonen ja Kubrickin teosten ansiosta.

Venäläinen ruletti sodan ilmiönä on Ciminon ja hänen skenaristikumppaniensa omaa sepitettä taiteellista vapautta. Se on tehokeino pelkistämään Vietnamin sodan raakuutta ja sattumanvaraisuutta, jos kohta sattuma tai kohtalo elokuvassa tuntuukin suorastaan darwinistisesti suosivan voimaa ja päättäväisyyttä sekä riittävän heikkoja ja passiivisia yksilöitä. Uhmakkaasti Cimino sivuuttaa todennäköisyydet kiristäessään revolverileikin veristä jännitystä. Pakkomielteen lailla tuo inha kuolemanpeli ilmaantuu päähenkilöiden vaiheisiin yhä uudestaan. Venäläinen ruletti on elokuvan rakenneperiaate, joka sitoo yhteiseen mielikuvaan kaiken aseenkäytön: metsästyksen, sotimisen, kidutuksen, pelkän rehvastelunkin.

Michael on moderni neuroottinen tai psykoottinen muunnelma klassisesta amerikkalaisesta sankarista, kirjallisuuden ja elokuvan kuluttamasta vaitonaisesta tahdon ja toiminnan miehestä, joka näyttää arvoitukselta lähimpiensä silmissä. Michaelista käytetään nimitystä ”control freak”, itsehillinnän (ja torjunnan) maanikko. Hän vaalii Hemingwayn Nick Adamsista muistuttavia puhtauden ja pidättyvyyden ihanteita niin sukupuolielämässään kuin metsästyksessä, jossa hänen toimintaansa säätelee mystisvivahteinen ”yhden laukauksen” etiikka. John Boormanin Syvä joki (1972) sopinee rinnastuskohteeksi muutenkin, mutta Lewisin (Burt Reynolds) osalta eritoten: kontrolli ja asetaito koituvat tovereiden pelastukseksi äärimmäisen pahoilta vihollisilta, ja vaarojen virta koettelee Vietnamin tavoin.

Michaelin ja Nickin ystävyys tai rakkaus, jota problemaattinen kiintymys samaan kaunottareen voimistaa ja mutkistaa, on vastakohtaisten persoonallisuuksien keskinäistä attraktiota.  Robin Wood pelkisti esseessään Michaelin, Lindan ja Nickin suhteen ”biseksuelliksi triangeliksi”. Nick vaatii ystävältään sotaan lähdön aattona vakuutuksen, ettei häntä jätetä Vietnamiin ja Michaelin pitäessä lupauksensa elokuva kärjistyy viime kolmanneksellaan ahdistavan traagiseksi lauetakseen sitten hiljaiseen suvantoon. Vailla voimakasta, johtavaa ystäväänsä Nick on kidutuskokemustensa luhistamana helppo saalis Saigonissa samoavalle ranskalaiselle Mefisto hahmolle Julienille, joka viettelee nuorukaisen mukaansa hornamaiseen nihilismin ja itsetuhon sirkukseen. Sotasankari, viherbaretti Michael pystyy pelastamaan Nickin ja Stevenin sotavankeudesta mutta ei hänkään kykene voittamaan heitä sodan seurauksilta, jotka ovat absoluuttisia haavoja ja menetyksiä.

Johtoteemaa kuljettava taustamusiikki sitoo eri rituaalit yhteen. Triptyykkimuoto on taiten rakennettu symmetrian & toiston periaattein. Koomisilla kohtauksilla ja motiiveilla, kuten monenlaisilla peleillä, peilaillaan – tulevia – traagisia kohtauksia ja aihekimppuja. Eloonjäämisen teemaa vastassa on toinen valta-aihe: ”koneen tuhoava voima” (Don Francis), mikä ilmenee heti avauksen uhkaavasta säiliövaunusta. Ciminon (s. 1941) myöhempi ura on, vailla De Niro/Streep/Walken -sähkökarismaa, ollut vaivalloista: Portti ikuisuuteen (1980, 2 versiota), Lohikäärmeen vuosi (1985) ja Sisilialainen (1987).

Lähteitä: Gilbert Adair: Hollywood’s Vietnam (1981), Michael Bliss: Martin Scorsese and Michael Cimino (1985), Robert T. Eberwein: “Ceremonies of Survival”, Journal of Popular Film and Television VII:4/1980, Sid Falko: “The Deer Hunter”, Cinemonkey 17 (5:2)/Spring 1979, Don Francis: “The Regeneration of America”, Literature/Film Quarterly 11:1/1983, Robin Wood: Hollywood from Vietnam to Reagan (1986).

– Matti Salo (1979, 1989)