KARHU (1988)
L'Ours/Björnen 
James Oliver Curwoodin klassikkoromaaniin perustuva seikkailuelokuva on vetoomus luonnon puolesta. Orvoksi jäänyt pikkukarhu yrittää selvitä lyöttäytymällä vuoriston suuren ja ynseän erakkokarhun matkaan. Kuvaukset kestivät seitsemän vuotta, ja pikkukarhun esittäjiä tarvittiin lopulta kaksitoista. Elokuva esitetään upeana 70 mm -filmikopiona.
***
Karhu on kertomus ystävyydestä, rakkauden tarpeesta ja elämän kunnioituksesta. Se ei ole dokumentti eikä selityksillä säestetty satu vaan elokuva, jossa eläimet näyttelevät pääosia metsästäjinä, metsästettyinä ja ihmisen pienuuden osoittajina. ”Elokuvan tekeminen muutti minut täysin”, kertoo Jean-Jacques Annaud. ”En ole enää sama ohjaaja kuin aikaisemmin. Nyt etsin ihmisistäkin enemmän eleitä ja ilmeitä”. Karhu perustuu James-Oliver Curwoodin romaaniin, joka kertoo pikkukarhun ja vuoriston jättiläismäisen tappajakarhun ystävyydestä. Luonnossa tällainen asetelma ei olisi mahdollinen. Uroskarhu todennäköisesti tappaisi yksinäisen pennun, sillä karhut ovat erakkoja. Vain emo huolehtii poikasistaan, mutta se tekeekin sen hyvin. ”En ole koskaan nähnyt ihmisen huolehtivan lapsestaan niin kuin karhuemo huolehtii pennuistaan. Äiti ja lapsi nuolevat jatkuvasti toisiaan, ja emo vartioi pentujaan tarkasti”, Annaud kertoo.
”Joka aamu annoin karhuille jonkin hedelmän tai muun makupalan. Kouluttajat antoivat määräykset karhuille, mutta ne tiesivät, että minä olin joukon johtaja. Kun selitin kouluttajille jonkin karhun häkin luona, mitä halusin kyseisen karhun tekevän, se seurasi selostusta kiinnostuneena ja usein, kun häkin ovi avattiin, karhu meni ilman ohjeita juuri sinne minne pitikin. Karhut myös tiesivät, milloin ne olivat onnistuneet ja milloin taas epäonnistuneet esityksessään. Jos kuvaus ei ollut sujunut odotetusti, esiintynyt karhu saattoi kieltäytyä syömästä. Se vain murahteli tyytymättömänä tuntikausia”, kertoo Annaud matkien karhun ääntelyä ja kiukkuista huojahtelua.
Kuvausten aikana karhujen ja ihmisten välillä oli yleensä sähköaita. Silti näyttelijät vaaransivat välillä henkensä. ”Sähkölanka oli enemmän symbolinen kuin todellinen turva-aita”, Annaud kertoo kuvaillessaan omaa tuntumaansa 900-kiloiseen Bartiin. ”Olimme pari päivää aikaisemmin kuvanneet kohtauksen, jossa Kaar-karhu (Bart) ihmisen silmin nähtynä antoi anteeksi metsästäjälle. Tom (Tcheky Karyo) on siinä alempana kuin karhu. Bartin kouluttaja kertoi myöhemmin, että tilanne oli hyvin vaarallinen, koska hän menetti karhun hallinnan. Bart oli aina katsonut ihmistä ylöspäin. Tilanne, jossa se tajusikin olevansa vahvempi, oli sille aivan uusi. Kun menin sen jälkeen samaan kuvaan Bartin kanssa, istuin myös sitä alempana. Olin Bartin alueella, ja Bart hyökkäsi minua kohti vieläkin edellisen kohtauksen hämmentämänä. Jäin Bartin alle, ja yksi sen kynsistä kaivautui selkääni. Selkäni oli sen jälkeen kipeä puolitoista vuotta.” Tilanne olisi voinut päättyä vieläkin huonommin, ellei Annaudilla olisi ollut malttia tekeytyä kuolleeksi.
Kuvausten aikana yhtään eläintä ei vahingoitettu millään tavoin. Kaikki houkuteltiin palkinnoilla tekemään mitä haluttiin. Karhuja lahjottiin luuttomilla, raaoilla kanoilla, vaahtokarkeilla, kirsikoilla, mantelimassalla ja mansikkahillolla. Karhujen lisäksi elokuvaan tarvittiin puuma, lintuja, sammakoita, vesiliskoja, kilpikonnia, salamantereita, sisiliskoja, tarhakäärmeitä, maamyyriä, mehiläisiä, perhosia, koiria ja hevosia. Annaud uskoi eläinten kykyyn esiintyä halutulla tavalla, ja hän sai myös tuottaja Claude Berrin uskomaan sadan miljoonan markan elokuvaan. Tuotantoon kului kaikkiaan seitsemän vuotta.
– Asta Korpikallion mukaan (Seura 7/1989, 17.2.1989) AA 1992