FAT CITY – KOVA KAUPUNKI (1972)
Fat City/Fat City 
Pahasti alkoholisoitunut entinen ammattinyrkkeilijä haikailee paluusta kehään, kun hän tapaa nuoren lupauksen ja järjestää tälle valmentajan. Itsekin amatöörinyrkkeilijänä menestyneen Hustonin elokuva on kaunistelematon kuvaus rähjäisistä harjoitussaleista, joissa ei Rockyn kiiltäviä satiinipöyksyjä nähdä. Kris Kristoffersonin teemabiisi ”Help Me Make It Through the Night” tavoittaa hahmojen ahdingosta jotain olennaista.
***
”Fat City” tarkoittaa menestymistä, onnistumista. Häviäjien tarinassa otsikko tietenkin on rankan ironinen.
I don’t care what’s right or wrong
I don’t try to understand
let the devil take tomorrow
cause tonight I need a friend
Yesterday is dead and gone
and tomorrow’s out of sight
and it’s bad to be alone
help me make it through the night
I don’t want to be alone
help me make it through the night
– Kris Kristoffersonin laulun kolmas ja neljäs (eli viimeinen) säkeistö
Fat City oli John Hustonin ehein elokuva kenties 20 vuoteen. Stockton ja sen liepeillä leviävä San Joaquin Valley ovat enemmän kuin taustoja päähenkilöidensä askareille. Ihmiset ja ympäristöt kuuluvat yhteen, ilmaisevat samoja päämäärättömyyden, epätoivon, tuhlattujen unelmien tuntoja. Huston kuvasi henkilökohtaisimmissa töissään illuusioiden menetystä. Fat Cityssä hänen ihmisillään ei alkuunkaan ole valtavia toiveita itsestään, ja maailma murjoo haaveiden rippeetkin.
Ammattinyrkkeily on oiva metafora koko yhteiskunnasta. Kuten aiemmin vain Robert Wise Viimeisessä iskussa Hustonkaan ei ole kiinnostunut mestareista eikä menestyksen hedelmistä. Keskinkertaisuuksien, kehäraakkien, häviäjien maailma on todellisempaa. Huston tunsi kalifornialaisen nyrkkeilymiljöön 1920-luvun lopun kokemustensa kautta. 1950-luvun lopulle korostamatta sijoitettu Fat City antaa itse asiassa ajattomuuden vaikutelman.
Päähahmoina on kolme eri-ikäistä miestä (mikä vertautuu vaikkapa Sierra Madren aarteeseen ja Sopeutumattomiin) ja heidän naisensa. 29-30-vuotias Billy Tully on pari vuotta sitten otellut vaihtelevalla menestyksellä ammattilaisena, mennyt naimisiin, mutta vaimon lähdettyä sortunut pummiksi, ajelehtii tilapäisiin maatöihin paperipussiin kiedottu viinapullo takataskussa. Naissuhteissaan hän epäonnistuu ja kärsii – viinasta lohtua etsien. Kehiin hän alkaa olla jo vanha. Viisikymppisen managerin Ruben Lunan ”petos” palaa usein Tullyn mieleen – siitä alkoi alamäki. Tully muistuttaa Elia Kazanin, Budd Schulbergin ja Marlon Brandon luomusta, Terry Malloyta Alastomassa satamassa, vain sillä realistisella erolla, että häntä ei lunasta nainen eikä uskonto.
18-vuotiaalla Ernie Mungerilla luulisi olevan ”koko tulevaisuus” edessään. Huston näyttää, asioita mitenkään alleviivaamatta, miten pian nuorukainen joutuu elämän ansaan, tyttönsä Fayen sitomaksi, naimisiin, isäksi… Ernien kohtaloa ei toki surkutella, se nähdään kypsästi, viisaasti elämän normaalikuviona. Ernien ja Fayen auton juuttuminen mutaan sateisena yönä keskittää osuvasti heidän olosuhteensa.
Fat Cityn ihmiset puhuvat usein toistensa ohi, niin että vuoropuhelusta tuleekin kaksinkertaista monologia. Tällaista kommunikointia on tavattu lamakauden kuvauksissa, kuten Sydney Pollackin Horace McCoy -filmatisoinnissa Ammutaanhan hevosiakin… Lamakaudesta oikeastaan kertoo Hustonkin, vaikka laajempaan yhteiskuntaan ei suoranaisesti viitata. Amerikkalaisessa elokuvassa ei usein ole valotettu kaupunkien ankeutta, työn raskautta, rahan ansaitsemisen viheliäisyyttä niin kuin Fat Cityssä.
Elokuvan nimi on siis salaivallinen. Stockton ei tokikaan ole ”ihrakaupunki” eikä onnen kultamaa. Nyrkkeilyottelut eivät ole pääosassa, mutta lyhyinä tai pitempinä kohtauksina ne tiivistävät hyvin taloudellisesti Billyn ja Ernien kohtaloita. Parhaassa jaksossa seurataan Billyn ainoan ottelun vastustajaa, Mexico Citystä Sacramentoon saapuvaa ylväsryhtistä Arcadio Luceroa, entistä maineikasta loistonyrkkeilijää (Sixto Rodriguezin liikehdintä paljastaa, että osaan on valittu valioluokan atleetti). Lucero kävelee bussista hotelliin ja hotellista ottelupaikalle sekä häviämänsä (teknisellä tyrmäyksellä) kamppailun jälkeen yhtä suoraselkäisenä takaisin linja-autolle viimeisten valojen sammuessa nyrkkeilysalin käytävillä. Mies sanoo ehkä sanan espanjaa elokuvan aikana, ja lääkäri toteaa hänet terveeksi, mutta katsojille on paljastettu hänen potevan sisäistä verenvuotoa. Lucerossa on hemingwayläisen sankarin näköä jos ei muuten niin hänen stoalaisessa kyvyssään sietää kipua sekä hänen ”viehkeydessään paineen alla” (grace under pressure). Ja Tullyn ja Luceron ottelu on kahden kehäraakin yhteenotto, josta on häivytetty kaikki urheilun kunnian ja menestyksen oireet. Voittaja Tully on niin sekaisin lopussa, että kysyy: ”Tyrmättiinkö minut?”
Fat City perustuu erinomaiseen kirjaan, entisen nyrkkeilijän, Leonard Gardnerin suppeaan esikoisromaaniin ja ilmeisesti ainoaan julkaistuun teokseen. Elokuva on varsin uskollinen kirjalle, kuten Hustonin töille on tyypillistä. Gardnerin teos on mestarillinen tyylillinen suoritus: deterministinen tarina ja naturalistinen filosofia tuottavat perin pessimististä visiota. Merkitsevästi Gardner kuvaa nyrkkeilijöittensä tappioita ja kuittaa harvat voitot yleensä lyhyesti. Naisistaan kohtalokkaan voimakkaasti riippuvaisen Tullyn masennus, epätoivo, kurjuus, tyhjyys ja pakokauhu ovat lohduttomia: ”Aamulla herääminen oli kuin kamppailua kuoleman kanssa.” Michael Oriardin sanoin ”Tämä on voittajia ja häviäjiä vailla oleva maailma, jossa voitto vain viivyttää lopullista tappiota. Gardnerin nyrkkeilijät uneksivat paosta ja uskovat illuusioihinsa jonkin aikaa, mutta kaikki he palaavat päämäärättömään turhuuteen.”
Stacy Keach pettyi elokuvan lopulliseen versioon. Viime vaiheissa leikattiin takauma Billystä huipulla, mestarina, vaimo vierellä. Niinikään poistettiin 20 minuuttia Tullyn alamäkispiraalia Lucero-voiton jälkeen. Elokuvasta olisi tullut suuri, jos olisi rohjettu näyttää, romaania seuraten, miten Tully päätyy pohjalle. Tuottaja Ray Starkin mukaan Fat City oli tarpeeksi ”downer picture” sinälläänkin, ja Huston taipui päätökseen. Yleisöfloppi elokuvasta tuli joka tapauksessa; mahdollisesti runsas neljännestunti päähenkilön alennustilaa olisi merkinnyt voiman kasvua teokselle. Tällaisenaan, Hustonin ironisen ja viileän tarkkailevan ohjaustyylin ansiosta, Fat City jää hieman intohimoa vajaaksi.
– Matti Salo (1972, 1996)