Clint Eastwood on ollut Charlie ”Bird” Parkerin fani siitä lähtien kun näki tämän konsertin 1940-luvulla. Eastwoodin ohjauksessa ja Forest Whitakerin vahvasti tulkitsemana syntyi onnistunut, epälineaarisesti etenevä kuvaus bebobin kehittäjän elämästä ylä- ja alamäkineen. Parhaan äänenlaadun saavuttamiseksi Parkerin soolo-osuudet irrotettiin vanhoilta äänitteiltä ja liitettiin osaksi huippumuusikoiden uudelleen soittamia kappaleita.

***

Charles Christopher Parker, Jr. syntyi 29.8.1920 Kansas Cityssä, kuoli 12.3. 1955 New Yorkissa. Lempinimet Bird, Yardbird. Parker oli sodanjälkeisen jazzin keskeisin uudistaja. Parker kehitteli bebopin nimeä kantaneen tyylisuunnan, jolle oli ominaista uuden tyylinen soinnutus, nopeat tempot ja niiden mukanaan tuoma monijakoinen rytmiikka.

Clint Eastwoodin ohjaama Bird perustuu vapaasti Charlie Parkerin vaimon, Chan Parkerin kirjoittamaan elämäkertateokseen. Kirja, ja sitä kautta Joel Olianskyn käsikirjoitus ei tee täyttä oikeutta kohteensa, alttosaksofonisti Charlie ‘Bird’ Parkerin uralle.

Parkerin elämä täyttyi musiikista, heroiinista ja alkoholin liikakäytöstä. Musiikkielämässä Parker kuului bebopin kärkinimiin yhdessä Dizzy Gillespien kanssa. He toivat jazziin mukaan kapinallisuutta, joka kaikessa positiivisuudessaan on näihin päiviin saakka ollut leimallista modernille jazzille. Huumeet kuuluivat 40–50-lukujen taitteessa keskeisesti jazzin piirissä työskentelevien nautintoaineisiin, ja nautiskeluja täydennettiin usein nimenomaan viinalla. Tällainen elämä kulutti Parkerin elinvoiman loppuun jo 34 vuoden iässä.

Eastwoodin Bird toimii paljolti upean musiikkinsa varassa. Silti bebopin rosoisuudesta ja vallankumouksellisuudesta ei saada kaikkea mahdollista irti. Keskittyminen Parkerin henkilöhahmoon jättää väkisinkin musiikkiin paneutumisen varjoonsa.

Musiikin ohella erinomaiset näyttelijäsuoritukset kohottavat elokuvan arvoa. Birdiä esittävä Forest Whitaker palkittiin Cannesissa parhaana miesnäyttelijänä, Diane Venora Chanina tekee miellyttävän kevyen roolityön ja Michael Zelniker Red Rodneyna paneutuu rooliinsa nuorelle näyttelijälle ominaisella raivolla – henkilökuva on näin hyvin todentuntuinen.

Elokuvaan on otettu mukaan runsaasti pieniä anekdootteja Parkerin elämästä, jotka löytyvät kaikki Ross Russellin Parker-elämänkertateoksesta. Ensimmäisissä jameissa lehtelevät symbaalit ja kiertue-elämä Red Rodneyn kanssa ei välttämättä avaudu pelkän elokuvan kautta, vaan asiayhteydet kaipaavat tuekseen tietoja Parkerin uran vaiheista. Eihän näiden nippelitietojen tietämättömyys tee elokuvasta huonoa, mutta ne avaavat kuitenkin uusia ovia Parkerin uran vaiheisiin.

Eastwood on innokas jazzdiggari. Jo ensimmäisessä ohjaustyössään Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971), Clint pyöri Erroll Garnerin Misty-kappaleen ympärillä. Ja ohjaajan viimeisimmän elokuvan, Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995), musiikki koostuu paljolti 60-luvun jazzstandardeista. Ja onhan hän pianonsa ääressä säveltänyt muutaman omankin kappaleen.

Ensi-iltansa aikoihin Birdiä kehuttiin useaan otteeseen Parkerin vanhojen soolojen ja uusien sovitusten onnistuneesta yhdistämisestä. Vaikutelma on välillä hivenen banaali, sillä Parkerin sooloista ei ole saatu poistettua kaikkea ajan mukanaan tuomaa patinaa ja kohinaa. Silti yhdyn noihin edellä mainittuihin kehuihin, sillä Parkerin persoonallista musiikkia on niin vaikea jäljitellä, että tehtyä ratkaisua voi näin ollen pitää onnistuneena. Ja koska Forest Whitaker opetteli alton sormituksen, näyttää kaikki kuvassa hyvinkin aidolta.

– Heikki Keskinen (1995)