GABRIEL, TULE TAKAISIN (1951)

Suurenmoisessa auervaarahupailussa Tarmo Mannin taidot vanhapiikasisarusten viettelemisessä ovat naurun arvoisia. Pirullisen pukinsorkan ja väliin vilahtavan jäätävän irvistyksen takana oli Mika Waltarin sulkakynä. Jo aikalaiskriitikoiden ylistämä elokuva ei vanhene koskaan.

***

Mika Waltari itse luonnehti näytelmäänsä Gabriel, tule takaisin ”sydämettömäksi komediaksi”. Se sai ensi-iltansa 1945 ja ilmeisenä esikuvana vaikutti sotavuosina huomiota herättänyt Ruben Oskar Auervaara, mm. len­täjän univormussa esiintynyt, yksinäisten naisten varoilla elänyt huijari. Valentin Vaalan ohjaama, kirjoittama ja leikkaama elokuvasovitus Waltarin näytelmästä edustaa suomalaista elokuvakomediaa henkevimmillään, hävyttömimmillään ja purevimmillaan. Gabriel, tule takaisin on julma ja musta elokuvakomedia, hauska vain tarpeeksi kaukaa katsottuna.

Gabrielin Auervaara-hahmo on naissankarin ja huijarin prototyyppi. Lipevillä ja osuvilla iskuilla hän panee keski-ikäisten, romantiikannälkäisten naisten päät pyörälle, varastaa tunnontuskitta naisten sydämet ja rahat. Naiset kokevat Gabrielin sylissä uuden nuoruuden, viimeisen mahdollisuuden tarttua elämän virtaan, kunnes he aamun valjetessa joutuvat heräämään karuun todelli­suuteen. Monikertaisesti petettyinäkin naiset kuitenkin hellivät kuvaa suuresta rakkaudesta. He uskovat Gabrieliin eivätkä oikeastaan usko; olennaista on heidän tarpeensa ja halunsa uskoa johonkin arkea suurempaan unelmaan: ”Gabriel, Gabriel, valheesi oli niin suloinen”, vaikertaa muuan heistä totuuden hetken koittaessa.

Unelmien ja rakkauden kauppiaat eivät tunne lamakausia. Tämä on näytelmän ja elokuvan kuihtumaton sanoma. Hyvin samansukuinen aihe ja samansukuiset päätelmät siivittivät myös Peter von Baghin 20 vuotta myöhempää muunnelmaa Kreivi (1971), niin erilainen kuin se lähestymistavaltaan onkin Vaalan ja Waltarin elokuvaan nähden. Onnekseen Vaala luottaa Waltarin hyvään tekstiin ja taitavien näyttelijöidensä työhön. Tältä pohjalta elokuva etenee sujuvasti ja pystyy kehittämään viiltävän ambivalentin tunnelatauksen, moraalisen ristivalotuksen, jossa Gabriel ei näyttäydy yksiselitteisenä konnahahmona.

Osuutensa on tietysti Tarmo Mannin tulkinnalla: hänen haastavana tehtä­vänään on näytellä miestä, joka ei muuta teekään kuin näyttelee rooleja. Nuo­ren näyttelijän soolo saa verrattomasti esiin ”suloisen valheen” ulottuvuudet, uskottavuuden ja uskomattomuuden. Vakuuttava on myös Gabrielin uhrien osuus: Salli Karuna ja Emma Väänänen pystyvät tulkitsemaan Angerin sisarusten mielenkeikaukset hullaantumisesta epäluulon ja pettymyksen kautta anteeksiantoon ja selvänäköisen itsepetoksen tunnustamiseen. Molemmat palkittiin suorituksistaan Jussi-patsaalla, samoin lavastaja Roy (= Tapio Vilpponen), jonka luomukset välittivät todentuntuisesti Angerin sisarusten kodin atmosfäärin naftaliinilta tuoksuvine plyysihuonekaluineen sekä heidän pitämänsä paperikaupan yhtä pysähtyneen tunnelman.

– Sakari Toiviaisen (1983) ja muiden lähteiden mukaan