TIMANTIT OVAT IKUISIA (1971)

Diamonds Are Forever/Diamanterna är eviga
Ohjaaja
Guy Hamilton
Henkilöt
Sean Connery, Jill St. John, Charles Gray
Maa
GB
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
120 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
käsikirjoitus Richard Maibaum ja Tom Mankiewicz

Sean Conneryn yhden elokuvan mittaiseksi jäänyt paluu ”viralliseen” 007-sarjaan tapahtui edeltäjiä humoristisemmissa merkeissä. Arkkikonna Blofeld on jälleen maailmanvallan kahvassa, tällä kertaa eteläafrikkalaisista timanteista rakentamansa satelliittisäteen avulla. Sankarimme rientää hätiin – Amsterdamin, Las Vegasin ja muutaman Bond-tytön kautta…

***

Broccolin ja Saltzmanin tuottamista 007-elokuvista seitsemäs on avoimemmin parodinen kuin yksikään edeltäjistään tai seuraajistaan. On kuin Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa -finaalin hätkähdyttävän inhimillisestä umpikujasta olisi pyritty nousemaan tusinan vodkamartinin voimin. Totta onkin, että kun katsoja alkujaksossa näkee Conneryn yhden miehen energisen väkivaltakoneiston jälleen toiminnassa, alkaa Lazenbyn pikavisiitti Bondin kuolevaisten piirteiden äärelle tuntua pelkältä pahalta unelta. Jotain kouristunutta on silti siinä tavassa, jolla Connery jäljittää Blofeldia. Murhattua vaimoa ei mainita eikä muistella, traaginen painolasti yritetään painaa lazenbyläiseen rinnakkaistodellisuuteen – ja kuitenkin kyse on epäilemättä puolivallattoman leskimiehen henkilökohtaisesta kostosta.

Juoni ei ehkä ole sarjan uskomattomin, mutta kaukana ennätyksestä ei olla. Kaksoisolentoja harrastava Blofeld (tällä kertaa Charles Gray) kerää eteläafrikkalaisia timantteja satelliittisäteeseensä, jonka avulla harjoittaa kansainvälistä aseistariisuntaa – ökykapitalistisessa voitontavoittelumielessä tietysti. 007-maailman klassikkoelementteihin kuuluvat hiertävä krematoriokohtaus, poliisiautojen romutusjakso Las Vegasin yössä sekä homoseksuaalinen palkkatappajakaksikko (jolle Connery antaa lopulta sitä mitä 70-luvun alfauroon mielestä seksuaalivähemmistöille kuului). Näemme Bondin myös hurjastelevan kuuautolla, käyttämässä bikinejä tappavana aseena sekä istahtavan vessanpöntölle.

Kaikki on toteutettu elegantin ammattitaitoisesti, ellei suorastaan mestarillisesti. On silti selvää, ettei moinen kielen poskella roikottaminen olisi 007-kloonien aikakauden jälkeen tarjonnut pitkääkään ikää koko elokuvasarjalle: suunnanmuutos oli välttämätön jotta alkuperäinen tuote ei olisi hukkunut parodiana parodioiden joukkoon. Ohjaaja Guy Hamilton oli virtuoosimainen, usein loistaviin lopputuloksiin yltänyt ammattimies, jonka persoonallinen kädenjälki tosin tuntui tulevan esiin ainoastaan hänen neljän Bondinsa puitteissa – ja silloinkin ainoastaan suhteessa epäauteuristiseksi mielletyn sarjan muihin elokuviin (vastaava hahmo oli kolme suureellista scifibondia ohjannut Lewis Gilbert). Terence Youngin lämmittelyosien vanavedessä juuri Hamilton oli lanseerannut Kultasormessa Bondeille ominaisen ”aikuisten satu” -mentaliteetin. Timanttien jälkeen hän teki vielä kahden elokuvan (Elät vain kahdesti sekä Kultainen ase) ajan rakennustyötä, jonka myötä luotsasi aiemmin alituisessa muutostilassa olleen sarjan kestävälle, tukevalle formaattipohjalle. Humoristiset juonteet ankkuroitiin uuden päätähden Roger Mooren olemukseen ja kulmakarvainkohotteluun; uskomattomat, sarjakuvamaiset hahmot ja juonenkäänteet pyrittiin vastedes karnevalisoinnin sijaan esittämään korkeintaan pilke silmäkulmassa.

– Petteri Kalliomäki 17.7.2021