UHRI (1986)

Offret/The Sacrifice
Ohjaaja
Andrei Tarkovski
Henkilöt
Erland Josephson, Susan Fleetwood, Valérie Mairesse
Maa
Ruotsi/Ranska/GB
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K12
Kesto
149 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Ruotsissa valmistuneesta Uhrista tuli ohjaajan maailmanlopun tunnelmia huokuva testamentti, näky henkisyyden kuihtumisesta atomiaikakaudella. Erland Josephson esitti eristyneelle saarelle vetäytynyttä näyttelijää, ja Sven Nykvist toteutti kuvauksen, jonka tunnuspiirteinä olivat aiemmin olleet Vadim Jusovin ja Georgi Rerbergin pitkät otokset ja hitaat kameranliikkeet.

***

54-vuotiaana edesmenneen Andrei Tarkovskin viimeisessä elokuvassa on helppo nähdä tilitys ohjaajan keskeisistä aiheista: järkiperäisen nykyihmisen kyvyttömyydestä nähdä ja kokea, sivistyksen suistumisesta raiteiltaan, pelastuksen tarpeesta. Sanat eivät enää riitä, tarvitaan tekoja, uhri. Vaikka Tarkovski kysyy suuria kysymyksiä suureellisesti, katsoja on valmis hyväksymään asian: ”suuren taiteen”, syvältä tulevan sanottavan vaistoaa ja se hiljentää. Näkyvän maailman, valon ja esineiden läpi Tarkovski tähtää näkymättömään, sanojen läpi sanomattomaan. Unet ja näyt risteilevät tavalla, joka kyllästää ja avartaa ”todellisuuden”. Entinen näyttelijä Alexander on kyllästynyt sanoihin ja kaipaa niiden taakse: hän uhraa itsensä hiljaisuuteen, yksinäisyyteen, osaan jota pidetään hulluutena. Tällaisen uhrauksen kuten myös kuoleman edessä ihmisellä on varaa suuriin kysymyksiin, aineen ja järjen rajojen koettelemiseen, uskoon kuivuneen puun elinvoimasta.

Tarkovskin maailmassa ei ole varmoja totuuksia eikä selkeitä rajoja toden ja kuvittelun välillä. Uhrin päähenkilö on kenties saanut aikaan ihmeen, muuttanut toiminnallaan asioiden tilaa. Mutta yhtä hyvin kysymyksessä voi olla sairastuneen mielen kuvitelma. Kuitenkin juuri tämä tulkinnoille avoin epävarmuuden alue on se stalkerilainen vyöhyke, jota ohjaaja kartoittaa löytääkseen aukon siinä logiikassa, joka tieteen ja materialismin merkeissä on viemässä kohti tuhoa. Tarkovskin taiteeseen sopii sama luonnehdinta, jolla ohjaaja on kunnioittanut Bachia ja Leonardo da Vinciä: ”On kuin he näkisivät maailman ensimmäistä kertaa, ilman kokemuksen tuomaa painolastia.”

Missään elokuvassa ei ole sellaista valoa ja valon tajua kuin Uhrissa. Sen valo kasvaa orgaanisesti sekä ympäröivästä luonnosta että henkilöiden sisältä, on samanaikaisesti luonnonmukaista ja sielullista, ankaran realistista ja maagista. Koemme katastrofin painostavuuden raskaan hämärän laskeutumisena ja värien katoamisena. Auringonvalon tulvahtaminen ja pilveentyminen, syttyminen ja sammuminen tulevaisuuteen nukkuvan pojan ikkunaverhojen lävitse on hengitystä, luomakunnan keuhkojen rauhallista morsetusta. Tie jota pitkin Alexander pyöräilee palvelustytön luo on lumottu kuten tytön kodin esineistö: valo antaa niille auran. Näissä kohtauksissa on kuin näkisi valon ensimmäistä kertaa.

Missään elokuvassa emme kuule niin kuin Uhrissa, koska kaikki ylimääräinen on häivytetty. Uhri altistaa meidät hiljaisuudelle äänten takana, ja hiljaisuuden keskellä kuulemme veden lorinan ja etäisen joiun aistimaailmamme ja tietoisuutemme hyppäyksenomaisena kasvuna. Tarkovski avaa portin näkyvän ja näkymättömän maailman välillä, ja olemme kaiken aikaa siirtymässä korkeampaan todellisuuteen. Uhrin kävelevissä, ajattelevissa ja puhuvissa ihmisissä yhdistyy fyysinen ja henkinen liike. Ajatuksen liikkeen on ikään kuin jatkuttava kävelynä, kävelyn on johdettava ajatukseen. Henkilöitä seuraavan kameran luonnollisesta liikkeestä tulee filosofista, koska selkeys ja tarkoituksenmukaisuus johtavat oivallukseen, kirkastumiseen. Pitkät otokset antavat tilaa hiljentymiselle, sisäistymiselle, ihmisen ja miljöön yhteydelle, maailman kokonaiselle läsnäololle.

 – Ywe Jalanderin (1986), Markku Varjolan (1987) ja muiden lähteiden mukaan. Tekijätietoa päivitti AA 7.6.2000