OLLAKO VAI EIKÖ OLLA – SIINÄ LEFFA! (1983)

Uudelleentulkinta komedian mestarin Ernst Lubitschin toisen maailmansodan satiirista kertoo puolalaisesta näyttelijästä, jonka vaimo tapailee sotilaita takahuoneessa aina kun hän itse on lavalla. Kokonaisuus pääsee mahdottomassa tehtävässään lähelle alkuperäisen klassikon loistoa, koska se on päivittänyt ja lisännyt omia visuaalisia gagejaan. Satiiri toi vihdoin pääosaan avioparin Brooks ja Bancroft.

***

Kun Ernst Lubitschin To Be or not to Be sai ensi-iltansa vuonna 1942, eräät arvostelijat syyttivät ohjaajaa ”tunteettomasta ja mauttomasta yrityksestä löytää hauskuutta Varsovan pommituksista”. Lubitsch puolusti elokuvaansa satiirina natseista ja kansallissosialismin ideologiasta ja näki siinä myös ”satiirin näyttelijöistä, jotka aina pysyvät näyttelijöinä, olipa tilanne miten vaarallinen tahansa, mikä minulle on ollut elinikäinen vedenpitävä havainto”.

Mel Brooksilla ei enää ollut tällaisia ajankohtaisuuden paineita hänen tehdessään uutta versiota Lubitschin mestariteoksesta. (Elokuvan tekijyys voitaneen merkitä Brooksin tiliin, vaikka ohjaajana esiintyykin hänen vakiokoreografinsa Alan Johnson). Tietysti Brooksin toisinto häviää parissa suhteessa edeltäjälleen jo ennakolta. Ensinnäkin siksi, että Lubitschin kuuluisa ”kosketus” on jokseenkin mahdoton tavoittaa, kuten monet lahjakkaat tekijät ja entiset työtoverit ovat saaneet kokea Billy Wilderia myöten. Toiseksi Puolan tilanne syksyllä 1939 Natsi-Saksan hyökkäyksen, miehityksen ja sortopolitiikan kohteena antoi Lubitschin hahmotukselle sen suolan, syvästi henkilökohtaisen poliittisen kannanoton ulottuvuuden sekä ajankohtaistodellisuuden ja sepitteen kouraisevan yhdistelmän.

”Minua sanotaan keskitysleiri-Erhardtiksi: me keskitämme ja puolaiset hoitavat leirinnän”. Tai: ”Teemme Puolalle samaa mitä te teette Shakespearelle”. Vuonna 1942, jolloin keskitysleirit olivat monille puolalaisille veristä todellisuutta, tällaiset Lubitschin heitot saatettiin kokea mauttomina, mutta nykyään ne kertovat enemmänkin Lubitschin huumorin tasosta, kyvystä porautua todellisuuteen, haasteesta henkilökohtaiseen kannanottoon.

Mel Brooksin lahjat satiirikkona eivät ole vähäiset eikä hänen huumorinsa laji kaukana Lubitschista. Niinpä hänellä epäilemättä on ollut paremmat edellytykset kuin kellään muulla selviytyä aiheesta. Minkä hän terässä ja hienovaraisissa kosketuksissa menettää, hän korvaa määrällä, värikkyydellä ja omilla rämäpäisillä kosketuksillaan. Brooks on lisännyt möykkää ja showta, mutta ei petä Lubitschin keskeistä ideaa: näyttelijä, siis taide, ei voi panna päätä pensaaseen, kun yhteisistä asioista kuten maan kohtalosta on kysymys. Elokuvan päähenkilöt panevat itsensä alttiiksi ainoalla osaamallaan tavalla joutuessaan näyttelemään sananmukaisesti henkensä edestä.

Toisinto ja pilamukaelma ovat Brooksin lajit, mutta hän ei itse pidä käsitteestä ”remake”: ”Ei teatterissakaan esimerkiksi Hamletia tai muita klassisia aiheita yhä uudelleen ja uudelleen toteutettaessa käytetä mokomaa sanontaa. Kun vaikkapa John Barrymore näytteli Hamletin, ja sitten Laurence Olivier tai Richard Burton, ei kenelläkään ollut otsaa puhua remakesta. Ne olivat ajattoman aiheen uusia tulkintoja, ja myös Lubitschin elokuva on minulle aiheeltaan ajaton, klassikko, jota me olemme kunnioittaneet niin kuin klassikkoa tulee.”