Sumuisen Dublinin yössä Gypo haaveilee ruoasta ja menolipusta Amerikkaan. Ratkaisuna ongelmiinsa hän ilmiantaa ystävänsä olinpaikan löytöpalkkiota vastaan, mutta teko syöksee hänet painajaismaisiin tunnontuskiin. Fordin ekspressionistinen kuvakerronta luo intensiivisen ja emotionaalisen trillerin, joka oikeutetusti palkittiin neljällä Oscar-palkinnolla.

35mm preservation print courtesy of the UCLA Film & Television Archive.

***

”RKO:n vastustuksesta huolimatta Ford sai irlantilais-amerikkalaisen Joe Kennedyn tuolloin johtaman studion suostumuksen kuvata kaukaisen serkkunsa Liam O’Flahertyn romaani. (…) Aihe oli lähellä Fordin sydäntä, olihan se sijoitettu Dubliniin 1922, jolloin hän oli seurannut Sinn Feinin voittoa ja irlantilaisten isänmaanystävien vaihtuvia uskollisuuksia ja heidän hyökkäyksiään brittejä ja toisiaan vastaan.” (Andrew Sinclair, John Ford, 1979) ”Ilmiantajasta piti tuleman taiteellinen kokeilu jossa oli rohkeaa kuvausta, uskaliaita efektejä, dramaattista valaistusta, matalia kuvakulmia ja kaksoiskopiointeja.” (Dan Ford, Pappy: The Life of John Ford, 1979) “Minä toin Ilmiantajan käsikirjoitukseen ja Ford sen filmaukseen kaiken mitä olin oppinut ja kaiken minkä hän tiesi. En ole koskaan sen jälkeen kyennyt työskentelemään yhtä vapaasti tai kokeellisesti enkä usko Fordinkaan pystyneen (…).” (Dudley Nichols, 1953)

Theodora Huff kirjoitti aikoinaan Ilmiantajasta, että se on mukana ”melkein jokaisella ’kaikkien aikojen kymmenen parhaan elokuvan’ listalla. Monet pitävät sitä suurimpana Amerikassa tehtynä äänielokuvana. Se on yhtä suuressa määrin virstanpylväs äänielokuvan historiassa kuin Kansakunnan synty mykkäelokuvassa.” Ford, Nichols, pääosan esittäjä Victor McLaglen ja säveltäjä Max Steiner saivat kaikki Oscarin, ja elokuva keräsi kansainvälisiä palkintoja. Harvan elokuvan maine on ollut niin korkealla ja pudonnut vuosikymmenten mittaan niin rajusti. Jotain kertonee sekin, että Ilmiantaja esitetään Suomen elokuva-arkistossa ensi kerran 1990. Elokuvan tuoreena saamaa arvostusta ei ole erityisen vaikea ymmärtää. Lamakausi oli Hollywoodin aiheena tabu, ja vaikka Ilmiantaja sijoittui 13 vuoden takaiseen Irlantiin, se kuvasi nälässä, puutteessa ja taloudellis-moraalisessa kaaoksessa elävää yhteiskuntaa ja esitti päähenkilönään proletaarisen hahmon. Elokuva oli psykologinen draama, ja vaikka siinä oli jännityselokuvan elementtejä, se ei ollut gangsterielokuva eikä kuulunut mihinkään vallitsevaan lajityyppiin. Siinä oli uskonnollista symboliikkaa sen kuvatessa yöllistä sielunvaellusta, syntiinlankeemusta, syyllisyyttä ja lunastusta. Sanoma yhtyi taiteeseen, elokuva tuntui tietoisessa, johdonmukaisessa tyylillisessä voimassaan löytäneen uudelleen äänielokuvan alkuvuosina kadonneen visuaalisen kielen, kameran ja valaistuksen mahdollisuudet tunnelman luomiseen ja tunnetilojen esittämiseen. ”Tänä päivänä ne samat ominaisuudet jotka voittivat Ilmiantajalle sen paikan virallisena elokuvaklassikkona tuntuvat jopa vastakkaisilta Fordin hyveisiin nähden. Sen yksi ainut yhtämittainen mieliala, sen raskaat varjot ja tukahdutetut äänet, sen pedanttinen, raskas hidas tempo näyttelemisessä ja leikkauksessa, sen ’hellittämättömän ilmeinen mykkäelokuvamaisuus, tuiman päättäväinen yritys kertoa tarinansa ilman välitekstien apua – vaikutelma jota voimistaa Max Steinerin suuriääninen, jäljittelevä musiikki’ (Anderson) – kaikki nämä ominaisuudet ihastuttivat 30-luvun kriitikoita, joista useimmat eivät muistaneet (20-luvun) (…) synkkää ekspressionismia. Heille Ilmiantaja erottui uutena, erilaisena ja taiteellisena keskellä Hollywoodin tehdastuotantoa.” (Tag Gallagher, John Ford: The Man and His Films, 1986)

”Katie nähdään ensi kerran siluettina synkässä alhaalta tulevassa (low-key) valossa. Hartiahuivi päässään hän on madonna-hahmo. Sitten mies, asiakas, tulee hänen luokseen ja hänestä tulee ’kadun enkeli’. (Tämä Katien ’ällistyttävä muuntautuminen madonnasta Magdaleenaksi pelkällä huivin riisumisella on elokuvan historian etuoikeutetuimpia hetkiä’, kirjoittaa Andrew Sarris). Hän säilyttää tämän ikonisen ja dikotomisen luonnekuvan läpi elokuvan – köyhyys ja elämä ajaa hänet prostituutioon, mutta hän on pohjimmiltaan jotenkin puhdas. Dan Gallagher on piippua polttava, ystävällinen mutta kova IRA-johtaja jonka vakaumus kohdistuu liikkeeseen ja rakkaus neitseelliseen Maryyn, Frankien sisareen. Luodessaan nämä välittömästi tunnistettavat, ikonografiset hahmot Ford ja Dudley Nichols eivät ainoastaan mahdollistaneet lähes vuoropuheluttoman elokuvan tekemisen 1935 vaan myös täydellisesti muuttivat (…) Liam O’Flahertyn kirjan tarkoituksen. Kirjan henkilöt eivät ole kauniita vaikka kärsiviä ikoneita – he ovat köyhän kaupungin pohjasakkaa johon O’Flaherty pakottaa lukijan tuijottamaan niin läheltä että reaktion voi olla vain vastenmielisyys. (…) jalot ajatukset vallankumouksesta, arvokkuudesta keskellä vastoinkäymisiä ja kärsimyksen kautta saavutettavasta puhtaudesta muuttuvat merkityksettömiksi.” ”Elokuva käsittelee historiallista aihetta – Sinn Feinin kapinaa 1922 – myyttisenä ympäristönä ja abstrahoi visuaalisesti henkilöt, tilanteet ja ideologiset kysymykset romaanin kiinnipitämästä realistisesta pohjasta.” (J.A. Place, The Non-Western Films of John Ford) “Itse asiassa Ford melkein eliminoi O’Flahertyn vastalauseet kapitalistista riistoa ja brittiläistä imperialismia kohtaan väljentäen ne yleistettyyn tilanteeseen.” ”Yhtään henkilöä ei Ilmiantajassa kehitellä pitemmälle kuin mikä on hänen yksinkertaistetun tehtävänsä alkumääritelmä mekanistisen käsikirjoituksen hammaspyörässä.” ”Ford ei tee mitään laajentaakseen henkilöitään tai inhimillistääkseen heitä pienillä spontaanisuuden rippeillä. He syntyvät ja kuolevat tyyppeinä.” (Gallagher)

Ilmiantajan pyrkimys kuvata ekspressionistisesti päähenkilön tajunnan ja sieluntilaa on oppikirjamainen. 20-luvun saksalaisen studioelokuvan esikuvat, joita Ford katseli Berliinissä 1927, ovat ilmeiset. Nichols kertoo: ”Ajatukseni oli käyttää symboliikkaa jonka yleisö tuntisi mutta jota se ei analysoisi; sumu itse oli ensimmäinen symboli jotta pääsisimme Gypon mielen alueelle; sokean miehen (…) pidin elokuvassa Gypon mustan omantunnon symbolina ja hänen keppinsä kolahdukset jalkakäytävää vasten viittasivat omantunnon etsintään – sokeaan etsintään.” ”Kolme kolikkoa olivat syyllisyyden symboleja (…)” ”Tuuli (ilmeisen mahdoton sumussa mutta käytössä siitä huolimatta) oli jälleen yksi kohtalon symboli, joka kuljetti petoksen ajatusta (etsintäkuulutusta) Gypon perässä (…).” (kirje Lindsay Andersonille, 1953)

Ford kirjoitti veljenpojalleen 1937, että osa heidän suvustaan ”on kirotun kauheata – olemme valehtelijoita, raukkoja ja itsekkäitä juoppoja. Mutta perheessä on aina ollut lujia kapinahenkiä ja erityistä intohimoa oikeuteen.” Nämä molemmat puolet näkyvät Ilmiantajassa, jonka henkilökohtaisuus on ilmeinen. Victor McLaglenin pateettinen Gypo Nolan on säilyttänyt alkuvoimaisuutensa, joka teatterinomaisenakin murtaa särön akateemisiin kehyksiin. Ilmiantaja on suuren humalan kuvaus, ja mikä on riemastuttavan säälittävämpää kuin öykkäripäähenkilön suuruudentunnossaan omaksuma tapa huutaa nimensä ilmoille (”Gy-po!”). Parhaimmillaan Ilmiantaja tavoittaa intensiivisesti lamakauden arvojen inflaation, henkisen kaaoksen ja arkipäivän hysterian. Fordilla on Joseph H. Augustissa yksi parhaita kuvaajiaan, ja elokuva on maagisesti valaistu. Rasittavan alleviivattu fatalismi ennakoi Marcel Carnén Sumujen laituria.

”Ford teki kaiken mahdollisen pitääkseen McLaglenin hämillään: pilkkasi häntä (…) julkisesti, järjesti hänet umpikänniin illalla ja yllätti aamun koitteessa työkutsulla, muutti käsikirjoitusta viime hetkellä (…) Ford kielsi 35 vuotta taktiikkansa.” (Gallagher) Epäilemättä McLaglenissa oli näyttelijää tarpeeksi täyttääkseen Gypon rahkeet – tämän ristiriitaisen olennon, joka erotettiin liikkeestä koska ei hellinyt tappaa petturia…

– Markku Varjola, 1990