Sokea vaeltaja Zatoichi on samuraielokuvien kestosankari. Hahmon alkuperäinen esittäjä Shintaro Katsu oli Beat Takeshiin verrattava jääräpäinen kansansuosikki. Uusi versio päivittää legendaa iloisen trendikkäästi. Zatoichi on tekijänsä tv:stä tutun viihdemenon ja runollisemman elokuvailmaisun tasapainoinen synteesi.

***

Kun Takeshi Kitanolta kysyttiin haastattelussa Dollsin (2002) julkaisemisen yhteydessä, mitä hän pitäisi nimeä­misestä ”eläväksi kansallisaarteeksi”, ohjaaja vastasi, ”Olisi hienoa saada tuonkaltaisia kunnianosoituksia vielä eläessäni. Unelmani on ottaa ne vastaan ja sitten vetäistä joku niin skandaalinkäryinen tempaus, että ne kaikki vietäisiin minulta kerralla.” Vitsi kertoo paitsi Kitanon kiusoittelevasta tyylistä myös hänen epäluottamuksestaan virallista kulttuuria kohtaan. Vaikka hän oli voittanut useita kansainvälisiä palkintoja ja tuottanut taiteellisesti korkealaatuisia elokuvia kuten Hana-Bi (1997) ja Dolls, Kitanossa kyti silti halu vetäistä matto hänen korkea-arvoisten ihailijoidensa jalkojen alta. Zatôichi oli ehkä yksi sellainen yritys tehdä sekä elokuvallisesti että te­maattisesti populaari teos, joka veisi painopistettä Kitanon tuotannossa korkeakulttuurista kohti suurten yleisöjen viihdettä. Siitä tulikin Kitanon tuottoisin elokuva keräten yli 2,85 miljardia jeniä kotimaan markkinoilla, mikä on enemmän kuin mitä hänen aikaisemmat elokuvansa ovat tuottaneet. On tavallaan ironista, että elokuva voitti myös Hopeisen leijo­nan ohjauksesta Venetsian elokuvajuhlilla. Zatôichi, joka käsittelee sosiaalisia luokkia sekä populaarikulttuuria, on Kitanon huolitelluin elokuva, joka yhdistää lajityyppikonventioita auteuristiseen tyyliin avautuen myös laa­jalle yleisölle.

Zatôichi oli Kitanolle tilaustyö Saito Entertainment -yhtiöltä. Hän lupasi säilyttää hahmon perusluonteen (sokea hieroja, joka on myös taitava miekkamies), mutta ehtona projektiin suostumiselle oli täydet valtuudet elokuvan muussa toteutuksessa. Samoin kuin Kitano oli uudelleenkäsitellyt toisen tilaustyönsä Violent Copin (Sono otoko kyobo ni tsuki, 1989) käsikirjoituksen, hän myös tarttui Zatôichi-instituutioon – ellei jopa koko jidaigeki-genreen[1] – ja muokkasi sitä mieleisekseen sellaisella uskalluksella ja elokuvallisella sisulla, joka jättää Tarantinon Kill Billinkin varjoonsa. Hän halusi lähteä elokuvan kanssa aivan eri suuntaan kuin Zatôichi-hahmoa useissa eloku­vissa ja televisio-ohjelmissa vuosina 1962-1989 tulkinnut Katsu Shintarô. Kitano värjäsi hahmon tukan valkoi­seksi ja antoi tälle punaisen kepin erotukseksi Katsun Zatôichille, ja kerronnassa sekä esteettisissä valinnoissa hän pyrki tyyliin, jonka on sanottu mullistaneen radikaalisti historiallista elokuvaa.

Useat katsojat ovat kuitenkin huomauttaneet, että elokuva ei poikkea kovinkaan paljon alkuperäisestä konsep­tista saati jidaigeki-lajityypistä – eikä Kitano ole sitä kieltänytkään. Tarinan kulku noudattaa sarjan juonta: Zatôichi (Beat Takeshi) saapuu kylään, jonka asukkeja kiusaa ilkeä rosvojoukko salaperäisen johtajansa luot­saamana. Sokea hieroja liittoutuu vanhan naisen Oumen, tämän veljenpojan sekä kahden vaeltavan geishan kanssa kostaakseen hirmuteot, lyödäkseen viholliset ja paljastaakseen johtajan henkilöllisyyden. Zatôichi saa kylästä kumppaneita, mutta toisin kuin Katsun hahmo, hän jää heille etäiseksi, mitä korostaa hänen poissaolonsa lopun steppauskohtauksesta. Voi olla että Katsun Zatôichi olisi jättäytynyt myös pois, mutta korkeintaan suojel­lakseen rakastamaansa naista pettymiseltä hänen omaan luonteenheikkouteensa; Kitanon hieroja ei osallistu yhteisölliseen tapahtumaan, koska hän ei pysty sopeutumaan yhteiskuntaan. Kontrastin keskiössä on se, että Katsun tarinat (kuten monet sodanjälkeiset jidaigekit) pyörii girin (velvollisuus) ja ninjôn (inhimilliset tunteet) ympärillä. Tämä ilmenee usein konfliktina yhteiskunnan ja yksilön välillä, ja Katsun hahmossa traagista on se, että sosiaaliset vaatimukset ajavat hänet yhteisön ulkopuolelle vaikka hänen moraalinen koodistonsa on pohjimmiltaan sosiaalinen. Tällaiset vastakkainasettelut eivät kosketa Kitanon Zatôichia, sillä hänen hahmonsa ei ole niinkään yhteiskunnan osa kuin sen ulkopuolella. Hän on kuin suojeleva enkeli, joka toisinaan laskeutuu autta­maan yhteisöä.

– Aaron Gerow’n teoksen ”Kitano Takeshi” (British Film Institute, 2007) pohjalta Marjo Pipinen 13.4.2008

[1] ’Jidaigeki’ viittaa historiallisiin elokuviin, jotka sijoittuvat aikaan ennen Japanin avautumista länteen. Suosituimpia jidaigeki-elokuvia ovat chanbarat, miekkataisteluelokuvat.