Ensimmäisen Mustan Emanuellen ohjaaja Bitto Albertini koitti keksiä pyörän uudelleen ja laajentaa sulotartensa ihonväripalettia, muttei yltänyt enää Joe d’Amaton luotsaamaksi siirtyneen ”pääsarjan” vauhtiin. Seesteisellä soft core -saippualla Keltainen Emanuelle on silti omat ansionsa: Nico Fidencon musiikki, tuokiot Ilona Stallerin alias Cicciolinan messissä, Hongkong-elokuvan ”full frontal nudity” -vallin murtaminen.

***

Torinolaissyntyinen Adalberto ”Bitto” Albertini (1923–99) aloitti uransa – monien muiden italialaisen populaarielokuvan kultakauden auteur-hahmojen tapaan – kymmenien ja taas kymmenien tuotantojen kuvaajana. Työskenneltyään mm. Vittorio Cottafavin, Ferdinando Baldin, Umberto Lenzin, Luigi Capuanon, Mario Caianon, Marino Girolamin, Sergio Corbuccin ja Lucion Fulcin kanssa hän siirtyi ohjaajanpallille vuonna 1967. Ajan muoti-ilmiöt – länkkärit, mondo, viidakkoseikkailut, ”macaroni combat”, hieman jälkijunassa myös peplum – pyörähtivät kaikki vuorollaan Albertinin käsittelyssä. Yhdeksän ensimmäisen ohjaajanvuoden ja viidentoista ensimmäisen ohjaustyön joukossa jatkuvuutta edustavat lähinnä kolme inserttiä Gianfranco Parolinin käynnistämään, maaniseen Three Fantastic Supermen -sarjaan.

Suurimman menestyksensä Albertini saavutti ohjattuaan Laura Gemseriä tämän varsinaisessa läpimurtoroolissa Musta Emanuelle. Voitto oli sikäli katkera, ettei Gemser enää elokuvan jälkeen työskennellyt Albertinin kanssa, vaan siirtyi jalostamaan hahmoa Joe D’Amaton limaisemman – ja luovemman – ohjaajanotteen alaisuuteen, samalla kun näytteli monesti ”Emanuelleiksi” ainakin alkuteksteissä ristittyjä hahmoja mm. Bruno Mattein ja kreikkalaisen Elia Milanoksen elokuvissa. Albertinin kahta Mustaa Emanuellea seurannutta elokuvaa (Musta Emanuelle n.o 2 ja Keltainen Emanuelle) on yleensä pidetty alkuperäisen brändin luojan epätoivoisina yrityksinä ottaa aloite takaisin haltuun uusien näyttelijättärien avulla (Keltainen Emanuelle tosin kiersi teattereissa Suomessa ja muuallakin ensin nimellä Emy Wongin aistien maailma, mutta temaattisesti se on yhtä Albertinin ”trilogian” muiden osien kanssa). Asian voi hahmottaa myös toisella tavalla. Toisin kuin D’Amatolle ja Gemserille, ”Emanuelle” ei Albertinille ollut vain yksi henkilö vaan käsite tai arkkityyppi, joka saattoi ruumiillistua vuorollaan erinäköisissä naisissa eri puolilla maailmaa. Mustan Emmanuellen pääosassa oli israelilaiskaunotar Shulamith Lasri ainoaksi jääneessä elokuvaosassaan, Emy Wongina puolestaan nähtiin Antonio Margheritin Karatenkovien kavereiden jälkeen kukaties italialais-hongkongilaisten yhteistuotantojen luottotähdeksi mielletty Chai Lee. Jälkimaailmalle Keltaisen Emanuellen kovin täky on kuitenkin Ilona Staller alias Cicciolina, kovaan pornoon vuonna 1983 kääntynyt ja alkujaan radion ”Voulez-vous coucher avec moi?” -ohjelmassa läpilyönyt kulttuuripersoona, joka tässä nähtiin kolmannessa merkittävässä elokuvaroolissaan. Cicciolina tarjoaa kankimiehille silmänruokaa varsinkin ensimmäisissä keloissa – nämä markkeeraavat samalla myös ensimmäisiä Hongkongissa (osa)tuotettuja elokuvaotoksia, joissa näytettiin aivan kaikki häpykarvoituista myöden (full-frontal nudity). Alkukohtauksen – jossa joukko lentokapteeneita viettää vapaa-aikaa eroottisessa hieronnassa – tarkoituksena lienee virittää mielleyhtymät toiseen Gemserin läpimurtorooleista alkuperäisen Emmanuellen kakkososassa.

Jos D’Amaton Emanuelle on – kaiken sleazen keskelläkin – täysin emansipoitunut ja itsetietoinen lehtinainen ja kansainvälinen seikkailija, ovat Albertinin mustat ja keltaiset Emanuellet tunteidensa valtaan joutuvia ja niiden johdateltavissa olevia, taatun vanhakantaisia piirrelmiä. Ensimmäisen Mustan Emanuellen kiusallinen rotupohdiskelu sentään loistaa Keltaisesta Emanuellesta poissaolollaan, mutta muuten tarina, jossa lääkäriksi kohonnut uranainen heittää miehen takia elämänsä katuojaan ja päätyy bordelliin, lienee tuntunut jo oman aikansa vinkkelistä vaikealta nieltäväksi. Toisaalta kyse on näennäisen tasa-arvouskoisen tabun särkemisestä, sillä miksi vain menestyneillä miehillä olisi yksinoikeus kulkea valkokankaalla kohti Sinisen enkelin Emil Janningsin kohtaloa? Kenties Albertinin elokuva hapuilee kohti korkeampaa emansipaatiota ilmaisussaan, joka ei niinkään edusta perinteistä pehmopornosaippuaa kuin rohkeanpuoleisella kuvastolla koristeltua melodraamaa. Lopetus saattaa olla kuin esimurrosikäisen kynästä, mutta silti vain muutaman asteen Tuliosta tai Shakespearesta vinossa.

– Petteri Kalliomäki 7.8.2024