Suurta huomiota saanut läpimurtoradiodraama vakuutti realistisuudellaan, ja tieteistarina otettiin useissa osissa Yhdysvaltoja tosissaan. Nyt Kino Reginan pimeän salin syleilyssä on mahdollisuus kokea nopeutuvat sydämenlyönnit ja aistien kihelmöinti marsilaisten hyökätessä Maahan tässä ainutlaatuisessa kuulokokemuksessa.

***

Orson Welles saavutti nuorena menestystä Broadwaylla tuottaja John Housemanin kanssa perustetun Mercury Theatre -kollektiivin pääasiallisena taiteellisena johtajana ja näyttelijänä. Teatteriryhmälle tarjottiin maineikkaiden tuotantojen jälkeen pian omaa radio-ohjelmaa CBS-yhtiön toimesta. Ohjelmassa esitettiin kuunnelmia maailmankirjallisuuden klassikkoromaaneista (mm. Bram Stokerin Dracula, R. L. Stevensonin Aarresaari, Dickensin Kaksi kaupunkia & Oliver Twist, Alexandre Dumas’n Monte Criston kreivi, Charlotte Brontën Jane Eyre, Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä) ja -näytelmistä, joihin lukeutui mm. uusintasovitus Mercury Theatren ylistetystä Julius Caesar -esityksestä.

Toista maailmansotaa edeltävä Halloweenin aatto muodostui monella tapaa käänteentekeväksi ja historialliseksi Mercury Theatrelle ja Wellesille, kun radiokuunnelmasovitus H. G. Wellsin tieteisromaanista Maailmojen sota vuodelta 1898 valtasi radioaallot. Lähetys muistetaan tänä päivänä lähinnä sen aiheuttamasta jälkipyykistä; pahamaineisen legendaarisen statuksen saavuttanut radioteatteriesitys lietsoi aikalaiskertomusten mukaan paniikkia ympäri Yhdysvaltoja, kun kuulijat luulivat kyseessä olevan uutislähetys aidosta marsilaisten invaasiosta. Tempaus nosti tuolloin 23-vuotiaan Wellesin nimen kaikkien huulille ja teki hänestä valtakunnallisen mediapersoonan.

Kuunnelman kynäillyt Howard Koch sai toimeksiannon Housemanilta sovittaa Wellsin teos sarjaa varten. Housemanin vaatimuksena oli, että tarina kerrottaisiin uutisreportaasin tavoin. Alkuperäisteoksen tapahtumapaikka sijoitettiin uudelleen 1800-luvun lopun Lontoosta senaikaiseen Amerikkaan. Koch valitteli hänelle annettua tiukkaa aikataulua käsikirjoituksen suhteen, mutta Welles oli kuitenkin ehdoton aiheen suhteen, vaikka hän ei tiettävästi ollut ikinä lukenut alkuperäiskirjaa. Maailmojen sota -jakso alkoi samaan tapaan kuin Mercury Theatren muutkin esitykset, mutta reportaasimainen kerrontatyyli toi edeltäjistään poikkeavan realistisen elementin. Legendan mukaan ohjelma oli osalle kuulijoista niin todentuntuinen, että sen kerrottiin herättäneen heissä pelkoa ja massahysteriaa. Panikoivat ihmiset saattoivat kääntää kanavalle kesken lähetyksen, jolloin kuuntelijat eivät tajunneet kyseessä olevan radioteatteriesitys. CBS:n pomot jopa yrittivät keskeyttää lähetyksen, kun radioasema sai soittoja huolestuneilta kansalaisilta. Welles ja kumppanit esittivät kuitenkin ohjelmansa loppuun saakka suunnitellusti vastusteluista huolimatta.

Lähetyksen jälkeisen aamun lehdet olivat pullollaan raportteja onnettomuuksista ja laajamittaisesta kaaoksesta kansan keskuudessa. Myöhemmin on osoittautunut, että koko kohu oli lähinnä lehdistön aikaansaannosta, eikä ohjelman kuulijakunta ollut niin laaja kuin media yritti uskotella. Jotkut toimittajat kirjoittivat juttuja jopa esityksen aiheuttamista kuolonuhreista ja itsemurhista, nämä tapaukset olivat kuitenkin vahvistamattomia huhuja ja vahvasti liioiteltuja. Sanomalehtien vihamielisyyden voinee selittää kumpuavan aikalaistoimittajien parissa vallitsevasta radiovastaisesta asenteesta. Kilpailu mainostuloista oli kovaa ja uuden median tulo oli vienyt lehdiltä lukijakuntaa.

Myös nurkan takana uumoilevan sodan pelolla saattoi olla oma vaikutuksensa ja lehdistö ruokki tätä mielialaa osoittaakseen kilpailijansa toimineen vastuuttomasti. Tapaus henkilöityi yksinomaan Wellesiin, joka oli nostettu jutuissa operaation pääpiruksi. Niinpä hän päätti järjestää lähetyksen jälkeisenä päivänä lehdistötilaisuuden pelastaakseen maineensa. Verenhimoiset toimittajat julistivat kovaan ääneen, että nuoren keppostelijan ura showbisneksessä on ohi. Lehdistön hyökkäyksellä Wellesiä vastaan oli kuitenkin päinvastaiset seuraukset ja tälle tarjottiin Hollywoodista ainutlaatuista carte blanche -diiliä, josta hän ei voinut kieltäytyä. Vuonna 1941 valmistunut esikoiselokuva Citizen Kane sinetöi nuoren virtuoosin aseman innovatiivisena tarinankertojana.

– Patrick McGilliganin (Young Orson: The Years of Luck and Genius on the Path to Citizen Kane) & Howard Kochin (The Panic Broadcast: The Whole Story of Orson Welles’ Legendary Radio Show Invasion from Mars) ja muiden lähteiden mukaan Pekka Pihkoluoma 15.2.2025

***

Orson Welles teki CBS:n kanssa sopimuksen viikottaisesta The Mercury Theatre on the Air -kuunnelmasarjasta, jonka lähetykset alkoivat 11.7.1938 otsikolla First Person Singular. Ohjelmat perustuivat yleensä kuuluisiin teoksiin, ja kertojana oli Welles itse. Tuotantoryhmä pysyi periaatteessa samana koko sarjan ajan. Useimmat käsikirjoitukset laati alkuvaiheessa John Houseman Wellesiä konsultoiden. Ensimmäinen lähetys oli Dracula, ja sitä seurasivat Aarresaari, Kaksi kaupunkia, 39 askelta, kolmen novellin kooste My Little Boy / The Open Window / I’m a Fool, Abraham Lincoln, Anatolin rakkausjutut, Monte Criston kreivi, Mies joka oli torstaina, Julius Caesar, Kotiopettajattaren romaani, Sherlock Holmes, Oliver Twist, Hell on Ice, Seventeen ja Maailman ympäri 80 päivässä, jonka esitys 23.10.1938 edelsi seuraavaa kuuluisaa lähetystä.

    Maailmojen sota 30.10.1938 on luultavasti maailman kuuluisin radiolähetys. Noin yhdeksän miljoonaa ihmistä kuuli sen, ja noin 1,75 miljoonaa heistä säikähti niin, että he ryhtyivät asian johdosta toimenpiteisiin. 36 tuntia ennen ensimmäistä harjoitusta Howard Koch harkitsi koko lähetyksestä luopumista, koska hän uskoi, että siitä tulisi ikävystyttävä. Mutta koska ainoa vaihtoehto oli ”äärimmäisen kuivakiskoinen versio Lorna Doonesta, jota olin työstänyt kesän mittaan kunnes olin luopunut siitä” (John Houseman), Mercury-seurue palasi vastahakoisesti Mars-aiheeseen.

Welles piti radiota ja myöhemmin televisiota kertovana pikemminkin kuin draamallisena välineenä. Hän halusi päästä eroon ohjelmien persoonattomasta ominaisluonteesta. Hän tajusi, että radio on olohuoneen intiimi osa, ja siitä johtuen näkymätöntä yleisöä ei tulisi kohdella kollektiivisesti vaan yksilöllisesti. Wellesin ratkaisu oli yksinkertainen ja tehokas. Mahtavan äänensä turvin hänestä tuli täydellinen tarinankertoja, ja tuota ratkaisua ilmensi myös radiosarjan First Person Singular -otsikko.

Wellesin varhaisien radiolähetysten tekniikka on kuultavissa Maailmojen sodan jälkipuolella, jossa tuhosta selviytynyt Princetonin professori kertoo tarinaa omalla äänellään ja johtaa sen päätökseen. Juuri kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota tuohon jälkipuoleen. Edes Maailmojen sodan alku ei ollut Wellesin esteettisesti täysipainoisinta tuotantoa, ja vastoin yleistä käsitystä se sai yhden hänen heikoimmista kuuntelijamääristään. Siinä hyödynnettiin kuitenkin välineen luontaisia ominaisuuksia, ja siinä onnistuttiin paremmin kuin kukaan olisi saattanut arvata. Ohjelma sinkosi Wellesin maailmanmaineeseen ja liitti hänen nimensä ikuisiksi ajoiksi radion historian suurimpaan huijaukseen (niin tahaton kuin se olikin).

Ilmeisesti Welles keksi idean, jota toteuttaen Howard Koch alkoi nykyaikaistaa H.G. Wellsin science fiction -romaania sovittamalla ohjelman ensimmäisen osan väärennettyjen uutissähkeiden muotoon Bernard Herrmannin imitoidessa eri musiikkityylejä ”Ramon Raquellon orkesterista” aina Chopinia soittavaan soolopianistiin. Kuuluttaja sekaantuu musiikkiohjelmaan ja kertoo Mars-planeetalla havaituista ”häiriöistä”; vähitellen uutiset tuhoista alkavat hallita koko ohjelmaa. Keskivaiheessa reportteri (Ray Collins) seisoo ”Broadcast Buildingin” katolla Times Squarella selostamassa New Yorkin tuhoa, kunnes hän kuolee mikrofoninsa ääreen. Hiljaisuuden rikkoo radioamatöörin ääni, joka kysyy: ”Eikö siellä asemalla ole ketään?” Kymmenen sekunnin täydellisen hiljaisuuden jälkeen CBS:n kuuluttaja ilmoittaa yhteyden katkenneen.

Mercury-seurue ei ollut hankkeesta innoissaan, mutta lähetyksen alettua he syttyivät siihen, ja kello 20.30, lähetyksen puolivälissä, he saivat kuulla yllätyksekseen, että jotkut kuuntelijat olivat ottaneet ohjelman tosissaan. Tuntien ajan ihmisryhmät mantereen kaikilla puolilla joutuivat paniikin valtaan uskoen, että Marsin hirviöt tuhosivat Maata avaruusaluksilla ja myrkkykaasuilla. Onneksi kukaan ei tehnyt itsemurhaa tai kuollut sydänkohtaukseen, mutta ihmiset rukoilivat, pakenivat autoihin tai ryntäsivät naapuriin varoittamaan maailmanlopusta. Jumalanpalveluksia keskeytyi, liikenne ruuhkaantui ja viestintäyhteydet tukkeutuivat. Kaksi Princetonin huomattavaa geologia kiiruhti tutkimaan ”meteoria Marsista”, ja kymmenet joutuivat shokissa lääkäriin.

Neljä kertaa kuuntelijoille kerrottiin, että kyseessä on vain näytelmä, ja lopuksi Welles ilmoitti joviaalilla äänellä, että koko juttu oli vain Halloween-pila. Radioselostusten imitaatiot olivat kuitenkin uskottavia, ja Welles manipuloi aikaa nerokkaasti, vaikka maailman tuho kesti lähetyksessä vain puoli tuntia.

Nykyään on vaikea uskoa, että niin monet joutuivat petetyiksi. Ilmiölle on tarjottu useita selityksiä: ohjelma lähetettiin välittömästi Münchenin 1938 kriisin jälkeen; sodan pelko johon siinä viitataan oli todellinen. Sosiologi Hadley Cantril kirjoitti kirjan yleisön reaktioista (Invasion from Mars; a study in the psychology of panic. With the complete script of the famous Orson Welles broadcast, 1940). Hänen mukaansa syynä siihen, että ihmiset menivät ansaan, oli laajojen väestökerrosten ”latentti pelko”, jonka oli aiheuttanut vuosia jatkunut taloudellinen lama ja joissakin tapauksissa vajavainen koulutus. Maailma oli kypsä radiodemagogeille. Ohjelmasta tuli sosiologian klassinen joukkohysterian esimerkki, eikö ollut selvää, nousisiko Welles siitä sankarina vai hirviönä. Joka tapauksessa seuraavana aamuna Welles otti tapahtuneesta täyden vastuun.

Tarina sai monenlaista jatkoa. Tapaus vähensi kansan luottamusta radioon niin, että kun uutinen Japanin hyökkäyksestä Pearl Harboriin lähetettiin 6.12.1941, moni luuli sitä Wellesin tyyliseksi pilaksi. Roosevelt lähetti asiasta Wellesille huomautuksen.

Kestävintä Maailmojen sodassa on sen meta-aspekti: se on satiiri radiosta välineenä. Uutisselostukset, latteat hotelliorkesterit, tauot, hermoromahdukset ja monet radioviestinnän muodot ovat Mercury-seurueen leikinlaskua radion mahdosta. Pyrkimys metakommentaariin Wellesillä jatkui loppuun asti, jolloin hänen elokuvansa saivat enenevässä määrin esseen muodon.

– James Naremoren (Orson Wellesin maaginen maailma, 1978) ja Jonathan Rosenbaumin (This Is Orson Welles, 1992) mukaan AA 20.4.2004