Vuosi 1974 oli katastrofielokuvien huippuvuosi, ja kansanjoukot jonottivat katsomaan valkokankaiden valtavinta suuronnettomuutta: Los Angelesin kivikaudelle retuuttavaa jättijäristystä. Tähtivoimaa ja toimintaa 9,9 Richterin edestä tarjoileva Maanjäristys on lajityyppivalio, jota kuvaillessa superlatiivit loppuvat kesken.

***

Ranskalaiset kirjoittivat aikanaan että ”Charlton Heston aksiooma”. Se tarkoitti että hän on genre sinänsä: voimanäyttelijä joka energisoi melkein kaiken ja ainakin isot spektaakkelit. Hän oli jo ehtinyt olla Mooses ja Ben Hur, ja myöhemmin hänestä tuli katastrofielokuvien yhtä välttämätön Pelastaja ja Johdattaja. Hänessä oli fyysistä arvovaltaa ja machohahmon karismaa. Hänellä oli myös kyky kantaa vaikkapa keskiaikaan kuuluvia vaatteita aivan kuin ne olisivat olleet hänen päällään aina – hän asettui epookkiin, outoihin miljöisiin ja jopa kulloinkin haussa olleeseen kadonneeseen aikaan kuin olisi istunut kahvilan pöytään.

– Peter von Bagh: Lajien synty (2009)

Kanadalaissyntyinen Mark Robson aloitti uransa yhdessä Robert Wisen kanssa Citizen Kanen apulaisleikkaajana. Molempien ensimmäiset ohjaustyöt ovat Val Lewtonin tuottamia, varjoisia ja selkäpiitä karmivia thrillereitä, molemmat ovat tehneet kaksi suurta nyrkkeilydraamaa, molemmat saavuttivat mainetta realistisella otteellaan minkä jälkeen loikkasivat sentimentaalisiin spektaakkeleihin ja katastrofielokuviin, ja molemmat ovat erittäin taitavia käsityöläisiä. Lienevätkö Robert Wise ja Mark Robson sama henkilö?

– Ronald Bergan: A-Z of Movie Directors (1982)

Katastrofielokuvien lajityyppi on sekä sosiologiselta että taloushistorialliselta kannalta kiehtova mutta vaikeasti selitettävissä oleva kulttuuri-ilmiö, joka tuntuu aina säännöllisin väliajoin lyövän hyökyaallon lailla kaikki muut lippuluukkujen tarjokkaat alleen. Lajityypin kiistaton kuningasaika kesti vain muutaman vuoden 1970-luvun alussa, minkä rinnalla 1990-luvun uusi tuleminen tulivuorineen ja tornadoineen olisi ollut pelkkää kärpäsen surinaa ellei aikakausi olisi huipentunut Titaniciin, yhteen kaikkien aikojen kassamagneeteista.

Mikä näissä hallitsemattoman tuhon näyissä ja selviytymistarinoissa on sitten viehättänyt yleisöjä ylitse markkinointikampanjoiden ja ennätyksellisen näyttävien spektaakkelijaksojen – jos mikään? 1970-luvun aallon suhteen syitä on etsitty niin nuorison kapinasta (nuorista oli hauskaa nähdä vanhempiensa ihailemien veteraaninäyttelijöiden kokevan verisiä ja summittaisia valkokangaskuolemia), klassisten lajityyppikonventioiden viimeisestä taistelusta (monet katastrofielokuvat ovat verhottuja raamattuspektaakkeleita vitsauksineen ja messiaanisine johtajahahmoineen) kuin Vietnamin sodastakin: kollektiivista syyllisyyttä potenut kansakunta rankaisi itseään ja suolsi tuhon fantasioita ilman ”vihollista” jota vastaan olisi voinut taistella. Näiden elokuvien ihmiset ovat ainoastaan tulen, veden, tuulen, maan ja oman typeryytensä armoilla.

– Petteri Kalliomäki 7.7.2024