NOITA PALAA ELÄMÄÄN (1952)

Häxan går igen
Ohjaaja
Roland af Hällström
Henkilöt
Mirja Mane, Toivo Mäkelä, Hillevi Lagerstam
Maa
Suomi
Tekstitys
ei tekstitystä
Ikäraja
K16
Kesto
78 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Mika Waltarin näytelmästä

1950-luvulle harvinaisessa kotimaisessa kauhuelokuvassa suota tonkivat arkeologit törmäävät noituuteen. Vaikka noita on elokuvassa miesten fantasioiden ruumiillistuma, Manen hillitön roolityö sekä af Hällström genrejen välillä häilyvä ohjaus tuovat elokuvaan teemaan sopivaa tasapainottomuutta ja arvaamattomuutta – osin tahattomasti.

***

Mika Waltarin Noita palaa elämään oli aikoinaan kohuttu ja suosittu näytelmä niin Helsingissä kuin muillakin paikkakunnilla. Sen erikoinen rakenne uniepisodeineen sekä henkevä, paikoitellen rohkeaksi koettu vuoropuhelu herättivät keskustelua ja väittelyä. Hannu Leminen oli kiinnostunut aiheen filmatisoinnista jo 1950, mutta toteutus raukesi sopivan noidan puutteeseen. Tuotanto käynnistyi, kun Roland af Hällström löysi pääosaan turkulaisen tulokkaan Mirja Maneen, joka itse asiassa oli alkuperäisellä nimellään Mirjam Manelius jo esiintynyt pienessä Juliskan roolissa Ville Salmisen mykkäelokuvassa Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta (1950). Tuottaja Mauno Mäkelä piti Maneen noita-tulkintaa siinä määrin lupaavana että tytön ympärille rakennettiin vielä samana kesänä 1952 uusi elokuva, saaristolaistarina Saariston tyttö niin ikään Roland af Hällströmin ohjauksessa.

Noita palaa elämään on tarina suota kaivavista arkeologeista, jotka mudan seasta löytävät aikoinaan noitana haudatun alastoman tytön. Tytön herääminen henkiin herättää kauhua, levottomuutta ja intohimoja kartanomiljöön piirissä. Suon kaivaus on kuin kouraisu alitajuntaan, jossa lymyävät seksuaalisuuden, irrationaalisuuden ja noituuden voimat ovat valmiina pääsemään valloilleen. Waltari halusi osoittaa, että jokaisen sisimmässä piilee noita, joka suotuisten olosuhteiden vallitessa voi päästä irti ja riivata ihmistä.

”Näytelmä oli hyvin taidokkaasti laadittu ja siinä hämättiin nokkelasti katsojaa, joka ei todellakaan pystynyt tajuamaan milloin liikuttiin todellisuudessa milloin ei. Roland af Hällström on pystynyt toteuttamaan nämä yllätysmomentit oivallisesti ja johdattaa harhateille sellaisen katsojan, joka ei juonta ennakolta tunne. Ansiona on myöskin, ettei filmatun teatterin tuntua ole, vaikka kyseessä onkin näytelmä. Noita-aihe tuntuu erityisesti innoittaneen ohjaajaa ja filmi onkin parhaimmillaan noidan riehuessa kartanossa ja päästäessä pahuuden voimat valloilleen. Kerronnan rytmi, korostetut kuvakulmat, yllättävät käänteet ja voimakkaat tehosteet seuraavat toisiaan nopeassa noitamaisessa piruntanssissa ja luovat vahvan, epätodellisen ja karmaisevan tunnelman. Noidan tanssissa öisellä suolla tuulen vinkuessa ja kuun loistaessa on lennokkuutta ja vaikuttavuutta, jollaiseen suomalaisessa filmissä ennen on tuskin pystytty.” (Olavi Veistäjä, 1952)

Noita palaa elämään on puhdaspiirteisin kauhuelokuvan edustaja mitä meillä on tehty – Valkoisen peuran (1952) tai Linnasten vihreän kamarin (1945) rinnalla se on myös käytännöllisesti katsoen ainutkertainen. Alastomuuskohtaustensa ansioista Noita palaa elämään onnistuttiin myymään sekä Yhdysvaltoihin että Länsi-Saksaan. Kotimaassa sensuuri leikkasi elokuvasta 14 metriä. Poistettavaksi määrättiin noidan repliikki ”Ja minä tunsin miten kätenne kosketti paljasta rintaani” sekä arkeologin puheenvuoro: ”Tahdon sulkea syliini nuoren lämpimän ruumiin – niityllä, kukkien luona alastomana, tulen lämmössä, veren lämmössä.”   Elokuva sai kaksi Jussi-palkintoa 1953: Esko Töyri kuvauksesta ja Lauri Elo lavastuksesta.

– Kari Uusitalon (Hei, rillumarei!, 1978) ja muiden lähteiden mukaan ST

– Jussi-edit: JS 16.4.2008