POM POKO (1994)

Studio Ghiblin anarkistisessa animaatiossa supikoiria muistuttavat tanukit käyvät taistoon, kun kotimetsä uhkaa peittyä lähiökerrostalojen alle. Lapsiyleisöä tuskin häiritsevät karvaturrit, jotka osaavat japanilaisten kansantarujen hengessä vaihdella sukukalleuksiensa kokoa ja näköä mielikuvituksellisilla tavoilla. Aikuisilta elokuvan huumori vaatii hieman avarakatseisuutta.

***

Pesukarhun tapaisista tanuki-veijareista (Nyctereutes procyonoides) kertova anarkistinen ja värikäs Pom Poko on Studio Ghiblin toisen perustajan ja Hayao Miyazakin läheisen esikuvan ja kollegan Isao Takahatan ohjaus. Ranskalaisesta kirjallisuudesta Tokion yliopistosta väitellyt Takahata aloitti suvun kauhistukseksi animaattorin uran Toei-studiolla 1960-luvun alussa, toimi aktiivisesti opiskelijaliikkeissä ja päätyi tuottamaan samoissa piireissä liikkuneen Miyazakin Nausicaän (1984). Kaksikko perusti saman tien Studio Ghiblin, jotta kukaan ei pääsisi enää puuttumaan heidän elokuviinsa.

Japanilaisessa kansanperinteessä tanuki eli supikoira on veikeä trikster-hahmo, joka huijaa ihmisiä muuttamalla muotoaan. Takahatan elokuvassa Tokion lähellä sijaitsevassa metsässä asustavat tanukit hätääntyvät, kun laajeneva metropoli uhkaa niiden asuinsijoja. Osa tanukeista kannattaa suoran toiminnan keinoja, osa hienovaraisempia lähestymistapoja kuten naamioitumista ihmisiksi ihmisten joukossa. Luontoarvojen puolesta taistelevat tanukit käyttävät luontaisia muodonmuutostaitojaan, keinoja kaihtamatta, kutsumattomien vieraiden häätämiseen alueiltaan. Pahansisuinen vanha heimopäällikkö Gonta, viisas guru Tsurugame, tietäjämuori Oroku, sekä nuoruuden innolla koheltava Shoukichi järjestävät sabotaaseja, haamuparaateja ja muita ympäristöliikkeelle soveliaita iskuja. Rakennustyöläiset lyövät hanskat tiskiin. Työmaa saadaan väliaikaisesti pysäytettyä, mutta ihmisiä on liikaa.

Takahata muistetaan sotaa lasten näkökulmasta kuvaavasta Tulikärpästen haudasta (1988). Anarkistisen höpsö Pom Poko on valovuosien päässä hienosta ja ahdistavasta edeltäjästään, mutta pehmolelumaisista päähenkilöistään huolimatta sekään ei ole aivan pienten lasten viihdettä. Pom Poko on selkeämmin japanilainen elokuva kuin Miyazakin universaalimmat animaatiot. Sen sinänsä mainiosta hirviö- ja taruhahmokavalkadista saa irti kaiken vain jonkinlaisella japanin kansanperinteen tuntemuksella. Hulluttelun keskeltä avautuu mielenkiintoinen näkökulma japanilaisten luontosuhteeseen ja kansantarustoon. Ja Ghibli-animaatioille tyypillinen romantisoiva ekosanoma lämmittää aina sydäntä’

– Mika Siltalan (Rakkautta ja Anarkiaa esittelyteksti 2011) ja Katariina Norontauksen (Turun sanomat 7.1.2011) mukaan Pasi Nyyssönen