YÖN SUDET (1972)
Un flic/Nattens vargar 
Melville oli harvinaisen pessimistisen oman elokuvaperintönsä suhteen ja epäili elokuvateattereiden katoavan vuoteen 2020 mennessä. Ranskalaisen rikoselokuvan mestarin viimeinen elokuva on kuitenkin yhtä unohtumaton kuin hänen koko uransa. Jazzahtavan kylmässä visiossa poliisi (Alain Delon) saa tietää, että hänen rakastajattarensa (Catherine Deneuve) mies suunnittelee pankkiryöstöä.
***
Jean-Pierre Melvillen viimeinen elokuva Yön sudet on jälleen lähikuva maailmasta, jossa eletään seinää vasten, olennaisten, perimmäisten asioiden tuntumassa. Tämä pitää paikkansa ensinnäkin yhteiskunnan kannalta: Melville kartoittaa hermokeskuksia, joista hoidetaan suurliike-elämää, pääomia, oikeudenkäyttöä ja joissa kummallista kaksoispeliä pelaavat, “normaalin” yhteiskunnan ulkopuolella toimivat, mutta toisaalta tuon yhteisön yli valtaa pitävät rikolliset ja poliisit muodostavat erottamattoman ykseyden. Viimeisessä elokuvassaan Melville näyttää kaksi ryöstöä, pankin ja junan, luonnollisessa pituudessaan: paitsi että jaksot ovat jännittäviä, ne tuntuvat liki filosofisilta kommenteilta Melvillen kuvaaman maailman varsinaisesta moottorista, väkivaltaisesta teosta jonka kautta omaisuus liikkuu.
Melville kertoi kerran laskeneensa, että poliisit-roistot -asetelmasta on olemassa täsmälleen 19 muunnelmaa. Hän sanoo itse yltäneensä niiden kartoitukseen viidessä elokuvassa, mutta että Hustonin Asfalttiviidakko kykeni sanaan yksinään. Hustonin elokuvien ironia ja turhuuden tunnut ovat niinikään rakkaita Melvillelle: Yön susia onkin luonnehdittu epätoivoiseksi bluesiksi, jossa etsitään koskaan löytymätöntä rauhaa ja kadonnutta kunnioitusta joka vallitsi poliisien ja rikollisten välillä; sitä on sanottu valitettavien sattumien, epävarmuustekijöiden, petosten ja tappioiden kollaasiksi. Poliisien ja gangsterien kohtalonyhteydestä huolimatta heillä on selvä ero, jonka Yön susien motto ilmaisee toteamalla, että poliisin ainoat tunteet ovat ironia ja iva. Huomiossa itsessään on katkeraa ivaa: Melvillen kuvaama poliisi tuntee yhteiskunnan valtasuhteet niin täydellisesti, että jää jotenkin itse yhteisön ulkopuolelle. Ja Melville haluaa korostaa, että yhteisön sisällä elämisessä, oli sillä kuinka säälittävä ja rajallinen luonne tahansa, on aina jotain jonka vuoksi yleensä elämme. Poliisin ja hänen kanssaan elimellisessä yhteydessä olevan suurrikollinen-liikemiehen roolissa ei ole sitä pientä jotain, joka merkitsee kaikkea.
Melvillen kartoittaman hermokeskuksen marginaalista löytyvät myös elämän tärkeät stoalaiset arvot: ystävyys, toveruus ja solidaarisuus ovat ominaisuuksia, joiden loistoa valta ja raha eivät suo. Kuoleman varjossa elävälle on jokainen hetki ainutkertainen. Näkemys on sukua Beckerille, jonka Älkää koskeko oli Melvillen töiden selvin ranskalainen edeltäjä ja jonka Tunneli oli Melvillen mielestä hienoin koskaan tehty ranskalainen elokuva. Yksi Beckerille ominainen vivahde Melvillen myöhäisteoksista puuttuu: rakkaus.
– Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) ja muiden lähteiden mukaan