MORSIUSSEPPELE (1954)

Melodraamassa kesälomalainen ylioppilas Allan Smith rakastuu piikatyttö Alliin. Kaupunkiin palattuaan hän on muuttunut mies, joka ei hummaile vaan keskittyy opintoihinsa. Alli pakenee pakkoavioliittoa kaupunkiin, jossa hän saa apulaisen paikan. Allanin äiti, valtioneuvoksetar Hedvig Smithin, ei hyväksy nuorten säätyrajat ylittäviä aikeita. Jyrkkyydellä on traagiset seuraukset.

***

Romanttinen, ylitunteellinen rakkaustarina on lajityyppi, johon Hannu Leminen ohjaajaurallaan erikoistui ja johon hän miltei ainoana Teuvo Tulion ohella sai jonkinlaista otetta. Tietysti Lemisen melodraamat ovat eräänlaisia köyhän miehen ja tango-Suomen versioita Hollywoodin ja suuren maailman vastaavista tuotteista, mutta jotenkin niistä välittyy huolekas suhtautuminen ja usko aiheeseen, miten mahdottomilta ja teennäisiltä yksittäiset tarinat tai kohtaukset sitten saattavatkin näyttää. Aihepiireiltään tai teemoiltaan Lemisen elokuvat tuskin ovat kovin tärkeitä, mutta elokuvakerronnan hallinta antaa hänen melodraamoilleen sykettä, joka monelta aikoinaan arvostetulta elokuvalta puuttuu.

Morsiusseppele kertoo vuosisadan alkuun sijoitetun tarinan helsinkiläisen säätyläispojan ja muonamiehen tyttären epäsuhtaisesta, onnettomasti päättyvästä rakkaustarinasta. Ristiriita viattoman, puhtaan maaseudun ja synnillisen, viettelevän kaupungin välillä on ollut usein toistuva teema suomalaisessa elokuvassa ja kirjallisuudessa. Myös piian, rengin ja ylioppilaan kolmioasetelma on elokuvassamme käyty läpi lukuisina muunnelmina. Tässä mielessä Morsiusseppele ei loista omaperäisyydellään: jo elokuvan syntyaikana tarinaa pidettiin kuluneena ja ajastaan jääneenä.

Morsiusseppeleen ansiot liittyvät huolelliseen ajankuvaan, erinomaiseen kameratyöhön, puitteissaan onnistuneisiin näyttelijäsuorituksiin ja Lemisen kykyyn saada kuluneistakin ideoista irti kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vanhahtavuudessaan koskettavaa kuvakerrontaa. Tässä katsannossa Morsiusseppele on Lemisen tasapainoisimpia ja onnistuneimpia töitä. Hän pystyy kutomaan kaupunkimiljöön turmelukseen nautittavia yksityiskohtia ja korostamaan vastakohtana maaseudun aistillista huumaavuutta. Rakkauden heräämistä ja täyttymystä säestävät kuvat luonnosta hehkuvat aitoa runollisuutta ja kesäyön lumoa. Kun palataan syksyyn ja kaupunkiin, näyttävät sisäkuvat imevän päähenkilöt osaksi sääty-yhteiskunnan raskasta kalustoa ja ummehtunutta ilmapiiriä.

– Sakari Toiviaisen (1980) ja Markku Tuulen (1980) mukaan