YSTÄVÄNI HENRY (2004)

Auli Mantilan ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva kertoo 12-vuotiaiden Elsin ja Henryn sekä heidän perheidensä salaisuuksista ja traumoista, mutta myös ystävyydestä, hyväksymisestä ja rakkaudesta. Kuten televisioesittely luonnehti: ihmisistä jotka eivät halua tai voi tulla nähdyksi sellaisina kuin ovat.

***

Auli Mantila (s. 1964) valmistui ohjaajaksi Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen linjalta vuonna 1995. Hän ohjasi ja käsikirjoitti pitkät näytelmäelokuvat Neitoperho (1997), Pelon maantiede (2000) ja televisioelokuvan Marja (1994). Käsikirjoittajana hän oli Matti Ijäksen ohjaamissa televisioelokuvissa Lahja (1997) ja Pala valkoista marmoria (1998). Tuottaja Anna Heiskasen kanssa perustettiin DO Films Oy ja Mantila ohjasi televisioon minisarjan Täysin työkykyinen (2003).

Mantila määritteli elokuvansa Ystäväni Henry (2004) suhdetta muihin ohjaustöihinsä Ilta-Sanomissa 20.8.2004: ”Kaikki elokuvani kertovat ihmisistä, jotka ovat toisten vallassa. Neitoperhossa syyt olivat emotionaalisia, Pelon maantieteessä sukupuoleen liittyviä ja Henryssä iästä johtuvia. Ensimmäinen kertoi yksilöstä, toinen ryhmästä ja tämä uusin perheestä.” Mantilan elokuvat käsittelevät myös ihmisen henkilökohtaista tilaa maailmassa.

Lapsista ja salaisuuksista kertovassa elokuvassa Ystäväni Henry 12-vuotias Elsi palaa yksinhuoltajaäitinsä kanssa matkalta ja huomaa, että joku on käynyt hänen huoneessaan ja siirrellyt tavaroita. Elsi tutustuu pian salaperäiseen Henryyn, joka ilmestyy ja katoaa kuin mielikuvitusolento. Mikä onkaan Henryn salaisuus? Aamulehden Valo-Viikkoliitteen 25/2005 mukaan Mantila tahtoi kirjoittaa käsikirjoituksessaan tarinan lapsille ”monimutkaisen sielunelämän, itseisarvoisen luonteen ja kohtalon, joihin yleensä vain mafiapomoilla on oikeus.” Mantila harjoitteli kohtauksia lapsinäyttelijöiden kanssa kuvauksia edeltäneen kevään.

Ystäväni Henry sai ennakkoensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla 20.6.2004. Ystäväni Henryn varsinainen ensi-ilta oli 20.8.2004 Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa. Buenos Airesin Nueva Mirada –lastenelokuvafestivaalin yhteydessä se sai jaetun Signis-palkinnon, jonka myönsi kansainvälinen katolisen viestinnän ammattilaisten verkosto.

Auli Mantilan kolmatta pitkää elokuvaa pidettiin varauksinkin kunnianhimoisena ja poikkeuksellisen tasokkaana. ”Lapsista kertovien elokuvien joukossa Ystäväni Henry on piristävä poikkeus, koska Mantila kuvaa lapsia tasavertaisina olevaisina aikuisten kanssa”, kiitteli Markus Määttänen (Aamulehti 20.8.2004). Määttäsen mielestä ”Mantilan elokuva on armottoman paljas. Ohjaaja kuvaa aikuisten ja lasten arkea sellaisena kuin se on, koko ajan lievästi alakuloisena. [- -] Vaikutelma vielä korostuu, koska Mantila ei ole lokalisoinut elokuvaansa mihinkään tiettyyn paikkaan. Ystäväni Henry rullaa hyvin universaalissa modernissa tilassa, tai rajatilassa. Siellä saattaa sairastua, kuten Ylva Ekbladin esittämälle äidille käy.”

”Mantila pystyy niukoin elein ja painotuksin kehittelemään roolihahmojensa kokemaa konkreettista arkipäivän tragediaa siten, että katsojan kiinnostus pysyy alusta loppuun asti herpaantumattomana”, vaikuttui myös Tapani Maskula (Turun Sanomat 21.8.2004). ”Hän ei moralisoi eikä tunteile henkilöidensä kipeiden aistimusten kustannuksella koska kyynelten pidätteleminen voi viiltää syvemmältä kuin vuolas itkeminen. [- -] Ystäväni Henry on harkiten leikattu elokuva, jonka rauhallinen rytmi kuljettaa kertomusta luontevasti eteenpäin. Filmissä ei ole yhtään turhaa ihmistä, otosta, vuorosanaa tai kasvojen ilmettä. Kokonaisuus on ilmava, mutta myös raikas ja lavastamattomalla tavalla kaunis.”

– SKF:n mukaan JS 2022