LE PORNOGRAPHE (2001)

Betrand Bonellon visiossa Léaud on epäonnistuneen porno-ohjaajan ruumiiseen vangittu taideauteur, jolle tarjotaan uutta mahdollisuutta. Kartanossa kuvataan hänen uusinta elokuvaansa, joka aikuisviihteen ammattilaisten kehoilla on totisinta totta. Ohjaajan taiteellinen kriisi ja eksistentialistiset pohdinnat pelkistetyn kuvakerronnan kera pitävät huolta siitä, ettei kyse ole pelkästä nenäliinaviihteestä.

***

Le Pornographe alkaa tilanteesta, jossa parikymmentä vuotta vaimonsa elättinä pyörinyt entinen porno-ohjaaja palaa taannoiseen ammattiinsa taloudellisen tilanteen pakottamana. Tarinan päähenkilö Jacques Laurent (Jean-Pierre Léaud) ryhtyi tekemään pornoelokuvia vallankumouskeväänä 1968, omana reaktionaan sukupolven liikehdintään. Ystävien kanssa aloitettu harrastustoiminta muuttui pian oikeaksi ammatiksi, mutta lopulta Laurent ajautui taiteelliseen umpikujaan ja lopetti uransa 1980-luvulla.

Laurent on siis aikanaan luonut perustaa tyylikkäälle ja yllätykselliselle taidepornolle, mutta 2000-luvun alussa ihanteet ovat toiset. Sivistynyt, hienovarainen ohjaajatyyppi ei enää istu genreen – tai ainakaan tekeillä olevaan tuotantoon. Kahden pornoammattilaisen (Ovidie ja Titof) esittämää penetraatiokohtausta Laurent yrittää ohjata omalla tavallaan, käsitellen näitä artisteja näyttelijöinä ja ohjeistamalla kuvaajaa haluamaansa ilmaisuun. Kameran käydessä ja toiminnan kiihtyessä Laurent kuitenkin pudotetaan nöyryyttävästi ohjaajan asemastaan sivulliseksi todistajaksi, uuden suoraviivaisen pornografisen sisällöntuotannon oppipojaksi.

Porno-ohjaajan peilinä nähdään hänen poikansa, joka myös hahmottaa ympäröivän todellisuuden arvoja ja merkityksiä ja yrittää navigoida tiensä tulevaisuuteen pysyen itselleen rehellisenä. Tästä asetelmasta voisi saada paljonkin irti, mutta elokuva jää pyörimään isässä ja pojassa, heidän salaisuuksissaan, lukoissaan ja selvittämättömissä ongelmissaan. Ehkä Bonellon tähtäin ei ole ollut asioiden selittämisessä, vaan isän ja pojan maailmojen näennäisen eron kyseenalaistamisessa. Ehkä katsoja joutuu näin pohtimaan omaa suhdettaan käsiteltäviin asioihin.

Poika häpeää isäänsä, joka ei ole aikanaan kertonut hänelle tekevänsä pornoelokuvia. Poika on saanut sen selville itse, ja lähtenyt pois kotoa tajuttuaan eläneensä valheessa. Isä selittää, ettei ole voinut kertoa viisivuotiaalle tekevänsä pornoa, joten asia on jäänyt käsittelemättä. Miksi asia, joka on ollut vuonna 1968 vapaa ja radikaali, uutta luova, vallankumouksellinen, muuttuu hävettäväksi? Kysymykset jäävät ilmaan leijumaan.

Léaud on ollut ranskalaisen elokuvan ydinhahmo vuosikymmeniä, ja jo hänen henkilönsä tekee henkistä avaruutta edustavasta porno-ohjaajasta merkittävän, ja Bonellon elokuvasta manifestin taiteen puolesta: taide on sivistystä ja intohimoa, ja jos niistä on puute, kyse on jostain muusta. Taitavana näyttelijänä ja rooliinsa vilpittömästi heittäytyen Léaud osaa myös välittää luovan henkilön ristiriitaisuuksia ja epävarmuutta, kun jokainen käsiteltävä asia törmää monimutkaiseen moraali- ja arvorakennelmaan.

Bonellon tuotannon lävistävä teema saattaa olla tabujen haastaminen. Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava – mutta voihan asioita yrittää välittää kuvina ja musiikkina. Le Pornographe on ristiriitainen ja kaunis elokuva.

– Mia Öhman 11.8.2022