Selässä kannettavat liitutaulut muodostavat vaikuttavan visuaalisen motiivin Kurdistanin kivisissä vuoristomaisemissa. Kaksi opettajaa etsii Iranin ja Irakin välisen sodan pakolaisten ja paikallisten kyläläisten joukosta ketä tahansa oppimishaluista ja maksukykyistä. Sekasortoisessa tilanteessa ylevä viesti koulutuksen merkityksestä hukkuu tulituksen, apatian ja pelkän selviytymisen alle.

***

Irakin ja Iranin välisen sodan aikaan rajaseudun vuoristossa vaeltaa joukko pakolaisia ja salakuljettajia, joiden luo päätyy kaksi nuorta kurdiopettajaa. Sinnikkäät altavastaajat yrittävät itsepintaisesti murtautua joukkion suosioon, ja lopulta onnistuvat, saaden vastahankaiset nuoret pojat oppimaan aakkosia tai jopa oman nimensä kirjaimet. Ohjaaja Samira Makhmalbafin mukaan koko elokuva on metafora: sen kuvaamat henkilöhahmot ja tapahtumat edustavat kaikkia vaikeitten olojen uhreja ja heidän epätoivoisia koulutusyrityksiään kaikkialla. Laajemmin ymmärrettynä elokuva toimii metaforana taantumuksen ja kehityksen välisestä suhteesta, jossa toinen seuraa aina toista.

Samira Makhmalbafin ensimmäisen työn Omenan (1998) huhuttiin olevan pääosin konkari-isän ansiota, mutta nuoren tulokkaan toinen pitkä elokuva viestii jo selkeästi itsenäisen ja kypsyneen taiteilijan näkemystä. Iranilaisen uuden aallon edustaja ja kansainvälisestikin tunnettu Mohsen Makhmalbaf toimi elokuvassa käsikirjoittajana ja leikkaajana. Isän läsnäolosta huolimatta elokuvan tekohetkellä 19-vuotias Samira yhdistelee traagisia ja komedisia aineksia ajattomaan ja ajankohtaiseen kertomukseensa kuin vanha tekijä.

Liitutauluilla on monta funktiota teoksen mittaa, joista kaikista voi löytää symbolisia merkityksiä. Aivan alussa tauluja on lukuisia, kun koko joukko opettajia nähdään vuorilla matkalla oppilaita etsimään. Heillä on yhteinen fyysinen ja henkinen taakka. Taulut nähdään myös esimerkiksi pikkupojan rikkonaisen jalan tukena, pommisuojana, sairaan miehen kantoalustana, pyykkitelineenä, kihlajaislahjana ja serminä naimisiinmenon ja avioeron rituaaleissa. Kulkurit eivät miellä liitutaulua samoin kuin koulua käyneet, heille se näyttäytyy kätevänä kannettavana apuvälineenä. Tällä tuodaan ilmi seurueiden välinpitämättömyys koulutusta kohtaan, sillä heidän maailmansa koostuu konkreettisista tarpeista ja puutteista. Heille heidän maailmansa on jo täysi, eikä liitutaululla ole muuta kuin materiaalista arvoa. Koulutus jää puutteen jalkoihin.

Elokuva siis pohtii, mitä järkeä on kouluttaa, kun sota uhkaa henkeä eikä ruokaa ole riittävästi. Politiikan ikuisuuskysymys koulutuksen merkityksestä ja rahoituksesta puhututtaa myös 2020-luvun Suomessa. Miksi kouluttaa, kun rahat eivät riitä terveydenhuoltoon? Elokuva vastaa: koulutuksen avulla surkea status quo voi muuttua, kun uusi polvi kykenee korjaamaan edellisten virheet. Pienet pojat voivat lukutaitoisina nousta vuoriston köyhyydestä. Ylevä viesti saa kuitenkin seurakseen pessimismiä, kun ammunta alkaa. Sota kääntää elokuvan lopussa kertomuksen päälaelleen. Tähän asti leppoisa tarina hassuista opettajista ja niukasta mutta arvokkaasta elämäntyylistä muuttuu paoksi ruumiiden keskellä.

Opettajat ovat ehdottomia päähenkilöitä, mutta lopulta kyse on kuitenkin vuoriston ihmisistä, heidän elämäntavastaan ja huolistaan. Alussa pienten poikien ja vanhojen miesten joukot nähdään opettajien silmin, taantuneina ja välinpitämättöminä, alikehittyneinä ja surullisina ryhminä. Vähitellen asetelma muuttuu. Pienen joukon yhteisöllisyys ja huomaavaisuus toisiaan kohtaan vetävät puoleensa. Opettajat ja katsoja päätyvät yhdessä sisään vuoriston vaeltajien elämän rytmiin, osaksi heitä. Suuri osa elokuvan komediasta juontuu opettajien naurunalaisuudesta vasten kouluttamattomien viisautta. Katsoja siirtyy niin voimallisesti yhteisön puolelle, että alkaa nähdä Saidin ja Reeboirin vieraina, henkilöinä väärässä paikassa väärään aikaan. Rakennettu empatia lisää myös lopun verilöylyn vaikuttavuutta merkittävällä tavalla.

– Eri lähteiden mukaan Kielo Kiikeri 9.5.2024