MONTREALIN JEESUS (1989)

Kanadan lahjakkaimpiin ohjaajiin kuuluu Denys Arcand. ”Postmoderni versio suurimmasta tarinasta mitä on koskaan kerrottu” (Adam Barker) kertoo avantgardistisesta performanssista, jonka viranomaiset määräävät lopetettavaksi. Kristuksen esittäjä vammautuu rytäkässä kuolettavasti, ja ”Maria Magdalena” altistuu hyväksikäytölle.

***

“Äitini oli ollut joidenkin vuosien ajan karmeliittanunna, karmeliitat kasvattivat minut, ja kristillinen perintö oli minulle hyvin keskeinen 14—15-vuotiaaksi saakka. Sen jälkeen en paljonkaan ajatellut sitä ennen kuin 45-vuotiaana. Halusin palata tuohon perintöön ja nähdä mitä minusta oli tullut. Raamattu on vanha ja salaperäinen kirja ja niin ristiriitainen, että sitä on käytetty melkein minkä hyvänsä asian oikeuttamiseen. Kokonaisia sivilisaatioita — Pohjois-Amerikan intiaanit, Etelä-Amerikan inkat ja mayat — on tuhottu Jeesuksen nimissä. En rakasta kristillistä perinnettä — se on kammottava perinne — mutta se on erottamaton osa meitä.” (Denys Arcand)

Amerikan imperiumin rappion  kiistattoman maallisesta aihepiiristä kanadan-ranskalainen elokuvantekijä Denys Arcand siirtyy Montrealin Jeesuksessa näennäisesti henkisempiin kysymyksiin. Kyseessä on harkittu ja parodinen allegoria, joka käsittelee purevan ironisesti ikivanhoja ja tuoreempia yhteiskunnallisia myyttejä. Sekä Arcand että hänen myöhempien aikojen Messiaansa käyttävät Kristuksen kärsimysnäytelmää ajankohtaisen satiirin välineenä. Erityisen voimakkaita iskuja Arcand kohdistaa mediamaailmaan. “Tiedotusvälineissä on aina enemmän tyhjää tilaa kuin ihmisiä joilla on varteenotettavaa sanottavaa”, sanoo kyyninen asianajaja yrittäessään kannustaa Danielia mediatähdeksi tämän näytelmän osoittauduttua menestyväksi. Kohtaus, jossa Daniel keskeyttää Mireillen koekuvaukset rikkomalla kamerat, vihjaa siihen, että tiedotusvälineet ovat nykypäivän rahanvaihtajia.

Daniel ei pidä itseään Jeesuksena ennen kuin elokuvan lopussa saatuaan poliisien väliin puuttumisen yhteydessä vahingossa aivovamman. Mutta Arcand hämärtää fiktion ja todellisuuden välistä ohutta viivaa alusta alkaen. Daniel, profeetta modernin Montrealin käsittämättömässä maailmassa, kohtaa työttömän näyttelijän elämän päivittäisen mielettömyyden ja nöyryyttävyyden. Rooli kesäisessä passionäytelmässä on näyttelijän arvoasteikolla kaikkein vaatimattominta työtä, mutta Daniel saa mukaan kumppaneita, joilla olisi parempiakin keikkoja. Martin jättää dubbaustyöt — mestaridubbaajana hän kykenee synkronisoimaan pornoleffan molemmat miespääosat samanaikaisesti. Mireille luopuu mainoselokuvamallin glamour-hohteisista töistä — seuraamme jonkin aikaa hänen esiintymistään “Olemisen sietämätön keveys” -hajuvesimainoksessa ennen kuin tajuamme että kyseessä on mainos. Illuusion ja todellisuuden hämärtämistä Arcand käyttää toistuvana ilmaisukeinonaan korostaakseen miten merkittävää on yhtäältä uskominen ja toisaalta uskomustensa epäileminen.

Kristillisen sivilisaation perusmyytti voi tuntua epätodennäköiseltä aiheelta niin kevyen otteen omaavalle ohjaajalle kuin Arcand, mutta hän kohoaa teemojensa tasalle. Viimeinen vertauskuvallinen kytkentä — elinten siirto ylösnousemuksen muotona — virittää metaforan kylläkin kantokykynsä rajoille. Arcandin vahvoja puolia ovat kiinnostus näyttelijöiden maailmaan ja esiintymisen dynamiikkaan sekä siihen miten fiktio muuttaa todellisuutta. Siltä pohjalta hän luo johdonmukaisen postmodernin version kaikkien aikojen suurimmasta tarinasta. “Raamatulla voi todistaa mitä tahansa” sanoo elokuvan pappi. Tämän Arcand vahvistaa.

– Adam Barkerin mukaan (Monthly Film Bulletin January 1990) AA 13.4.1995.