TUCKER – MIES JA UNELMA (1988)

Insinööri Preston Tuckerilla on suuri visio suunnitella tulevaisuuden auto! Norman Rockwellin maalaukset mieleen tuova, 1940-luvun sotavuosien amerikkalaisesta unelmasta ja ikuisesta optimismista kertova elokuva, ei ole pelkästään romanttinen kapitalismin kuvaus, vaan enemminkin kunnianosoitus suurille unelmoijille kuten Coppola itse.

***

Suuri osa Coppolan tuotannosta on heijastunut hänen henkilökohtaisen elämänsä rosoja ja juovia, mutta vasta Tucker merkitsi populaarin viihteen ja yksityisen vakaumuksen täydellistä sekoitusta. Ed McBain huomautti kerran, että seksi ja väkivalta ovat ainoat asiat mistä Amerikassa voi kirjoittaa, ja Kummisetä-trilogiassaan tai Ilmestyskirjassa Coppola oli vahvistanut lausuman. Mutta Preston Tuckerin tarinassa väkivalta rajoittuu oikeussaliin ja seksi sublimoituu vahvaksi ja kiihkeäksi perhe-elämäksi.

Preston Tucker oli keksijä ja uneksija, joka toisen maailmansodan jälkeen ryhtyi autotehtailijaksi, ponnahduslautanaan itse kehittämänsä, entistä turvallisempi ja selvästi aikaansa edellä ollut automalli. Detroitin kolmelle suurelle autotehtaalle tämä merkitsi sellaista haastetta ja uhkaa, että ne kävivät vastaiskuun poliitikkojen, lehdistön ja oikeuslaitoksen koko asevarastolla. Coppolan idea tehdä aiheesta elokuva on jo lapsuudesta peräisin. Hänen isänsä, säveltäjä Carmine Coppola, oli erilaisten teknisten uutuuksien harrastaja: hän innostui Tucker-autosta ja tilasi itselleen yhden. Kun autoa ei kuulunut ja Francis kysyi syytä, isä vastasi, ettei sitä tulla tuottamaan, koska se on liian hyvä. Vastaus jäi askarruttamaan pojan mieltä, ja myöhemmin hän suunnitteli auton kohtalosta ensin näytelmää ja sitten musikaalia, jotka kuitenkin jäivät toteuttamatta.

Tuckerin pyrkimys tehdä erilaista tuotetta ja taistella suurteollisuutta vastaan on Coppolalle ymmärrettävän läheinen aihe. Osa elokuvan tekemistä on suurteollisuutta ja Coppola on vaikuttanut kapinallisena järjestelmän sisällä sekä tuottajan että ohjaajan roolissa. Tuottajana hän Tuckerin lailla kärsi tappion ja maksoi kuusi vuotta Zoetrope-studionsa velkoja tekemällä elokuvia suurille yhtiöille. Tucker on tarina amerikkalaisesta unelmasta ja sen kääntöpuolesta, ihanteellisesta yksityis yritteliäisyydestä ja talousjärjestelmän todellisesta luonteesta. Tätä aiheen sisäistä ristiriitaa Coppola ei ole pystynyt valmiissa elokuvassakaan ratkaisemaan, mutta jännitteen hän saa esiin lähes maanisella vimmalla. Korostus on yksilössä ja hänen unelmassaan, Capralaisen ihanteellisessa näkemyksessä, että rehellisyys ja amerikkalaisten perusarvojen kunnioitus vie lopulta voiton “isoista pahoista susista!, toisin sanoen suurteollisuudesta ja mädästä politiikasta. Tuckerin loppupuheenvuoro oikeudenkäynnissä on riittämätöntä kaikua James Stewartin tai Cary Cooperin hellyyttävistä, populistisista puheista Capran 1930-luvun elokuvissa.

Rajattomassa idealismissaan ja amerikkalaisen yksilöllisyyden ihailussaan Tucker vaikuttaa helposti vanhanaikaiselta ja pateettiselta. Voi kuitenkin ajatella, että kun vallan lähteet ja käyttäjät ovat nykyään kadonneet kauas ihmisten näkyvistä, Tuckerin individualismi sisältää kumouksellista potentiaalia, Coppolan elokuva ei lakaise vallankäytön problematiikkaa maton alle kuten 1980-luvulla yleensä on ollut tapana.

– Peter Cowien  (Coppola, 1989), Ywe Jalanderin (1989) & Matti Apusen (1988) mukaan.