Mika Waltarin pienoisromaaniin perustuva elokuva on tummanpuhuva film noir -henkinen melodramaattinen rikosdraama miehestä, jolla on tuhoisa pakkomielle Osmi-nimiseen naiseen. Ekspressionistisen kuvauksen kontrastiset valot ja varjot luovat kohtalokkaan kehyksen takaumana kerrotulle tarinalle maailmasta, jossa rakkautta ei ole. Elokuvan alustaa FT Jaakko Seppälä.

***

Aarne Tarkaksen runsaassa ja epätasaisessa tuotannossa Jokin ihmisessä edustaa kaikkein vakavinta ja kunnianhimoisinta pyrkimystä: ohjaaja itse piti sitä parhaana elokuvanaan. Mika Waltarin novelli Jokin ihmisessä, joka alun perin ilmestyi 1944 ja sisältyi sittemmin kokoelmaan Kuun maisema, kiinnosti Tarkasta pitkään ja kypsyi vasta vuosien mittaan elokuvakäsikirjoitukseksi. ”Minua on aina kiinnostanut tämän novellin vilpittömyys”, Tarkas kertoi Elokuva-aitassa 1955, ”se että se esittää asiat kaunistelemattomina, juuri sellaisina kuin ne ovat. Ei tuoda mukaan mitään ’suurta rakkautta’, kun kuitenkaan ei ole kysymys siitä, vaan pelkästä alastomasta kaikkinielevästä intohimosta.”

Elokuvasovituksessaan Tarkas on siirtänyt Waltarin novellin tapahtumat ensimmäiseen maailmansodan ajoilta toisen suursodan aikoihin, 30-luvulle ja siitä eteenpäin, päähenkilön Venäjän-vaiheet Ruotsiin samalla kun Aunuksen retki on vaihtunut Lapin sodaksi. Ennallaan on itse perusidea, tarina laitakaupungin kasvatista Kaukosta, joka rikkinäisenä aikana luisuu rikoksiin, mutta säilyttää intohimoisen ja tuhoisan viha-rakkaus -suhteen kauniiseen lapsuudenystäväänsä Osmiin.

Lopputuloksesta näkyy, että Tarkas on pannut toteutukseen huolta selvästi enemmän kuin kevyemmän luokan aiheissaan ja että hänen taitonsa elokuvantekijänä ovat huomattavasti kohentuneet muutamaa vuotta aikaisemmista vakavista yrityksistä kuten Yö on pitkä (1952) ja Olemme kaikki syyllisiä (1954). Tällä linjalla Jokin ihmisessä kuuluu Tarkaksen parhaisiin saavutuksiin, olkoonkin että se ei ole suinkaan vapaa kohtalonomaisen melodramaattisuuden ylilyönneistä, tyylirikoista tai epäuskottavuuksista tai että pitkän jännevälin tarina uhkaa hajota toisarvoisiin yksityiskohtiin tai sivujuoniin.

Kuvaavaa kyllä, Tarkaksen rehellinen pyrkimys ei jäänyt vaille vaikeuksia sensuurin kanssa: vuoden 1956 ainoana kotimaisena elokuvana se sai niskoilleen 30 %:n rangaistusveron, vaikka elokuvan loppu tarkastamon vaatimuksesta oli kertaalleen muutettu ”moraalisesti hyväksyttävämmäksi”. Elokuvalautakunta piti tarkastamon päätöksen voimassa äänin 6–3 eikä päätös muuttunut myöskään korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Näin arveluttavana tekijänä Waltaria vielä 50-luvulla pidettiin.

– Sakari Toiviainen