EVAKKO (1956)

Unto Seppäsen romaanin pohjalta Salminen ohjasi pääteoksensa, väkevän talvisodan evakkojen eepoksen, pääosissa Santeri Karilo ja Aino-Maija Tikkanen. Kuvaus Kannaksen karjalaisten kohtalosta on samalla yleispätevä tragedia siitä, mitä merkitsee tulla revityksi juuriltaan. Evakkojen saamaa vastaanottoa tulkitsee jäätävästi Rauni Luoma. Koskettavaan historialliseen draamaan Salminen latasi eniten oman ihmisyytensä ydinvoimaa.

***

Unto Seppänen (1905–1955) kuului tulenkantajien itäiseen siipeen ja edusti yhdessä Olavi Paavolaisen ja Ilmari Pimiän kanssa sitä kannakselaisuutta, joka kolmikolle merkitsi omakohtaista henkistä kasvupohjaa, muun Suomen kirjailijoille sen sijaan lomamatkaa Suomenlahden rantahietikoille. Seppäsen alue oli maantieteellisesti hieman turistivyöhykkeestä luoteeseen ja rajoittui melko tarkasti Kanneljärven maisemiin.

Toisessa kirjassaan Iloisten ukkojen kylä Seppänen löysi karjalaiset kuvattavansa, joiden piiristä hän vastaisuudessa erkani harvoin ja silloinkin vahingokseen. Karjalan menetys oli Seppäselle kova isku. Sotien päätyttyä hän takertui kannakselaisaiheisiin ja kirjoitti muutamassa vuodessa niteen toisensa jälkeen. Seppäsen viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt teos Evakko on epäilemättä hänen teoksistaan katkerin ja totisin; muusta tuotannosta poiketen sen tyyli on askeettista, huumorin tiuku ei helky. Kirjan tuskallisen aiheena on kokonaisen kansanosan irtoaminen juuriltaan. Kirjailija on läheltä seurannut tapausten kulkua, kerännyt dokumenttiaineistoa, joka sellaisenaan siirtyi teokseen. Unto Seppäsestä tuli heimonsa historioitsija. Kuvatessaan viimeistä kertaa Karjalan Kannasta hän käytti oikeita paikannimiä; vain Kanneljärvi on saanut toisen nimen, Kuultavainen. Romaanina Evakko on hajanainen, mutta sen vahvana puolena on tunteen aitous. Kirja on hyvästijättö muistojen maisemalle.

Evakko on jäänyt historiaan Ville Salmisen kunnianhimoisimpana ja parhaana elokuvana. Se on työ, johon hän on saanut eniten itseään. Salminen on kertonut, että hän tutustui vaimonsa kautta karjalaisiin, joiden kohtalot näin tulivat hänelle läheisiksi. Salminen ja Unto Seppänen tapasivat toisensa Helsingissä kohta kirjan ilmestymisen jälkeen. Valtuutensa ylittäen Salminen hankki Fennadalle kirjan filmausoikeudet. Tuottaja ei ollut aluksi järin ilahtunut ja kysyi Salmiselta, kenen tämä luuli olevan evakoista kiinnostunut? ”Ehkä 440 000 evakon”, vastasi Salminen. Tuottaja rauhoittui.

Käsikirjoitustyö osoittautui paljon vaikeammaksi kuin Salminen oli odottanut. Tässä yhteydessä hän jäsenteli piirroksin elokuvan visuaalisen asun: hän oli alun perin lavastaja, jolla tilan hahmotus oli veressä. Salminen on käsitellyt kirjan materiaalia varsin vapaasti ja tehnyt selkeyttäviä valintoja. Voidaan sanoa, että keinojensa puitteissa elokuva on onnistunut paremmin kuin alkuteos: se on rakenteeltaan ja tyyliltään yhtenäisempi kokonaisuus. Koska romaanin päätös oli jäänyt Seppäseltä hajanaiseksi, tuotti etenkin loppu Salmiselle päänvaivaa. Salmisen ratkaisua on pidettävä onnistuneena: hän lopettaa Nikkasen perheen vaiheiden kuvaamisen talvisodan päättymiseen, Tannerin radiopuheeseen, joka sisältää rauhanehdot. Ne osuvat kuin lekan iskut Aato Nikkasen tajuntaan. Elokuvassa ei ole toiminnallista loppunousua, jollainen tuon ajan elokuviin yleensä rakennettiin. Päätös on hiljainen, mutta dramaattinen: kaikki painuu maahan, paluuta ei ole.

– Kullervo Kukkasjärven (1983) mukaan