Alkoholiliikkeen filmitoimikunnan tuottamasta valistushankkeesta syntyi indie-pioneeri Teuvo Tulion ja käsikirjoittaja-näyttelijä Regina Linnanheimon viimeinen yhteinen elokuva, harvinaisen rohkea ja toteutuksessaan melodraaman rajoja puskeva kuvaus naisen syöksykierteestä alkoholismiin. Sakari Toiviaisen sanoin ”koskaan eivät Linnanheimon kuuluisat silmät ole ilmaisseet yhtä syvää synnin ja syyllisyyden asteikkoa”.

***

Olet mennyt minun vereeni valmistui varsin verkkaiseen tahtiin. Kuvauksia tapahtui syyskuusta 1953 syksyyn 1954 saakka, tarkastuskuntoon elokuva saatiin helmikuussa 1955, minkä jälkeen kesti runsaat puolitoista vuotta Helsingin ensi-iltaan syyskuussa 1956. Aika näytti tuolloin jo ajaneen Tulion ohitse, kuten elokuvan heikko yleisömenestys saatettiin kokea.

Olet mennyt minun vereeni päätti käytännössä sekä Tulion että Regina Linnanheimon uran suomalaisessa elokuvassa. Itse kirjoittamassaan tarinassa Linnanheimo esittää naista, joka häilyy kahden miehen, säveltäjän ja merikapteenin välillä, menee merikapteenin kanssa naimisiin mutta pettää tätä pitkien poissaolojen ikävässä. Ennen pitkää hän menettää miehensä, joutuu vankilaan ja antamaan pois lapsensa, alkoholisoituu ja vajoaa katuojaan.

Tässä elokuvassaan Tulio vie melodraaman pisteeseen, jossa synneille ei ole mitään sovitusta ja jossa viattomuus, paratiisi ja onni näyttäytyvät enää vain viinanhuuruisina illuusioina, samalla kun pohjavirtana kulkee surumielinen tietoisuus hukatuista mahdollisuuksista, elämän perimmäisestä ironiasta. Niin asetelmillaan, tematiikallaan, kuvastollaan kuin musiikin käytöllään Tulion tuotanto herättää melodraaman yhteydessä usein pohditun kysymyksen: onko klisee oikotie yleisön sydämeen, ja vielä pitemmälle, kollektiiviseen piilotajuntaan? Mitä muuta klisee on kuin tiettyjen kuvien, motiivien, teemojen kiertoa ja paluuta tavalla, joka tihentää ja ikuistaa perustunteet, yhteisen kokemuksen? Tällä kielellä Tulio yhtä kaikki osasi soittaa niin, että hän vielä elokuviensa tv-esitysten kautta pystyi 1980-luvulla tavoittamaan uuden katsojapolven ja sai kulttimainetta “väärinymmärrettynä nerona” tai “Suomen ainoana elokuvaohjaajana”. “Olisiko Tulio elokuvamme ensimmäinen eksistentialisti”, Markku Varjola kysyi 1987 ja jatkoi: “Onko siis väärin ylevöittää kioskikirjallisuuden henkilöitä Bachin tai Beethovenin musiikilla; miksi evätä heissä piilevä tunteen syvyys? Sinne missä kuvittelimme kohtaavamme vain pahvia ja halpaa makkaraa Tulio luo todellisen elämän ja kuoleman draaman. Nämä paperisia repliikkejä suustaan päästävät marionetit värisevät, ja nukketeatterissa, jossa mikään ainesosa ei ole aito, tulee elävä näyttämö, kärsimyksen ja hurmion kohtauspaikka.”

Toki Tulio saattaa istua vaivalloisesti eksistentialismin elokuvapioneerin rooliin ja “todellisen elämän ja kuoleman draaman” sijasta lienee viisaampaa tyytyä melodraaman ilmaisulliseen ja historialliseen viitekehykseen, kuten Varjolakin tekee määritellessään Tulion melodraaman “äärimmäisyyksien logiikkaa”: “Perusristiriidat ja vastakohtaisuudet tihennetään niin rajusti että maailma näyttäytyy absurdisuudessaan, riisuttuna ‘asiallisen realismin’ suojaverhosta. Siirrymme hulluun poetiikkaan, joka muodostaa emotionaalisen röntgenkuvan vallitsevasta moraalista ja tapakulttuurista. Mahdottomuudellaan melodraama ilmaisee, miten mahdotonta epäautenttisessa yhteiskunnassa on elää autenttisesti.”

– Sakari Toiviainen (1992, 1996)