In the Mood for Loven sisarteos on täyteläinen elokuvallinen kokemus, joka kuvauksen, lavastuksen ja musiikin aistillisuuden ansiosta lähenee romanttista tunteiden oopperaa. Keskiössä kirjailija Chow Mo Wan on loukussa muistoissaan ja vaeltelee parisuhteissa kolmen eri naisen kanssa. Chow ei ole kuitenkaan onnellinen, koska elokuva sijoittuu In the Mood for Loven jälkeiseen eron aikakauteen. Menetetty rakkaus saa Chow’n kirjoittamaan tulevaisuuteen sijoittuvaa tieteiskirjaa.

***

Huh! Runsaat kaksi tuntia musiikillis-rytmistä aistivyörytystä, melankoliaa, kaipuuta ja romantiikkaa ‒ eikä sen toivoisi loppuvan koskaan. 2046 on niin kaunis elokuva, että välillä sitä ei melkein voi katsoa. Se on myös hyvin surullinen tarina, jossa itketään paljon. ”Rakkaus on ajoituskysymys”, elokuvassa todetaan, eikä juuri kenenkään ajoitus osu kohdalleen. 2046 on myös hyvin henkilökohtainen elokuva, Won Kar-wain 8½. Federico Fellinin elokuva sai nimensä siitä, että se oli ohjaajansa ”kahdeksas ja puoles” elokuva ja taiteellisen kriisin kuvaus. Myös 2046 on 46-vuotiaan hongkongilaisohjaajan kahdeksas ja puoles elokuva. Siitä piti tulla tieteistarina, mutta toisin kävi.

Fellini ja Wong tuntuvat painineen samojen ongelmien kanssa: Miten elokuva pitäisi päättää? Mihin suuntaan tämän jälkeen pitäisi lähteä? Miten uudistua? Wongilta vastausten etsiminen vei viisi vuotta, ja siinä sivussa taisivat palaa monen pitkäaikaisen työtoverin käämit. Elokuva ei näyttänyt valmistuvan millään, eikä Wongin improvisoiva työskentelytapa varmasti helpottanut prosessia. Kaaoksesta kiteytynyt lopputulos on kuitenkin lähes täydellinen. Vastausten sijaan Wong vie katsojat muistojen ja unohduksen junaan, istuttaa ikkunan ääreen ja pistää aistit liikkeelle. Kuten Wongin muutkin elokuvat, 2046 toimii kuin parhaat iskelmät, vaistojen varassa. Se on kuin kertosäe, joka jää vaivaamaan mieltä.

2046 on myös tieteistarina, jota elokuvan päähenkilö kirjoittaa. Sekä tarina että itse elokuva kertovat yrityksestä päästä eroon menneisyydestä ‒ ja yrityksen mahdottomuudesta. ”2046:ta ei voi jättää. Voi vain toivoa, että se jättää sinut”, elokuvan kertoja toteaa. 2046 on myös viimeinen vuosi, jolloin kaiken pitäisi vielä olla Hongkongissa ennallaan: kun Hongkong liitettiin Kiinaan, maan johto lupasi, että mikään ei muutu 50 vuoteen. Muutos on kuitenkin Wongin elokuvan ytimessä: jotta särkyneiden sydänten hotellista pääsisi pois, on muututtava.

Elokuva on suoraa jatkoa Wongin edelliselle työlle In the Mood for Love. Elokuvilla on sama päähenkilö, Tony Leungin esittämä herra Chow. Hän on vain muuttunut petetystä aviomiehestä ja vasten tahtoaan rakastuneesta naapurista kyyniseksi naistenmieheksi. Hän on sydänten särkijä, jonka oma sydän on palasina.

Taas eletään 1960-luvun Hongkongissa. Chow’n suuri rakkaus Su Li-Zhen (jota Maggie Cheung esitti) vilahtaa tarinassa enää epämääräisesti kuin unohduksiin painettu muisto, joka kieltäytyy katoamasta kokonaan.

Taustalla on siis menetetty rakkaus. Mutta koska Wong kertoo tarinan risteilemällä sinne tänne ajassa ja paikassa, Chown’n kadottama rakkaus voi olla myös mystinen kambodzhalainen uhkapeluri (Gong Li). Myös hänen nimensä on Su Li-Zhen, ja myös hän kuuluu menneisyyteen.

Chow’lle kehittyy suhde samassa hotellissa, huoneessa numero 2046 asuvan nuoren naisen (Zhang Ziyi) kanssa. Tyttö sekoittaa seksin ja rakkauden ja särkee sydämensä. Hän on tarinassa nykyisyyttä. Kolmas tärkeä nainen on hotellin omistajan tytär (Faye Wong). Tyttö on onnettomasti rakastunut japanilaiseen nuoreen mieheen, jota tytön isä ei hyväksy. Hän pyytää Chow’ta kirjoittamaan tarinan nimeltä 2046, ja hän edustaa tulevaisuutta. Chow kirjoittaa tulevaisuuskuvitelman, joka myös näyttää 1960-luvun tulevaisuuskuvitelmalta, siis hupaisalta. Tarinassa juna vie muistonsa kadottaneita ihmisiä paikkaan nimeltä 2046. Kukaan ei palaa sieltä.

Tony Leung on jälleen roolissaan suurenmoinen. Hän on pienten vivahteiden mestari, jonka tehtävä on vihjeiden ja katseiden avulla kertoa suurista pinnanalaisista tunteista. Upeita ovat myös onnettoman rakkauden eri variaatioita esittävät naiset. Gong Li, Zhan Ziyi ja Faye Wong näyttelevät lukemattomat itkukohtauksetkin niin, että ne samalla järisyttävät ja saavat huokailemaan ihastuksesta ‒ kaikki kun on niin kaunista. Se kauneus syntyy kauniiden kasvojen ohella elokuvan soljuvasta rytmistä ja toistoista, kuvien epätavallisista rajauksista, lyhyestä terävyysalueesta, lämpimistä väreistä ja syvistä varjoista. Unohtumaton on esimerkiksi toistuva kuva, jossa näkyy vain öisellä kadulla kävelevän Gong Lin lantion keinahdus ja salaperäisen mustan hansikkaan peittämä käsi.

Tyylin luovat Wongin ohella hänen vakituinen lavastaja-puvustaja-leikkaajansa William Chang ja kuvaajansa Christopher Doyle. Doyle tosin lähti loputtomasti venyneestä produktiosta lopulta muihin hommiin.

Wong käyttää myös musiikkia häpeilemättömän aistillisesti ja toistoon luottaen. Tällä kertaa mukana on muun muassa Connie Francisin ja Xavier Cuganin versiot Siboneysta, Fassbinder-säveltäjänä tunnetun Peer Raabenin variaatioita, Shigeru Umeybayashin haikeita jousia ja kohtalokkaita teemoja, Nat King Colen laulama joululaulu sekä Casta Diva -aaria Bellinin oopperasta Norma.

Vähiten elokuvassa kiehtoo lopulta sen alkuperäinen ydin, tulevaisuuskuvitelma androideista ja neonkaupungeista. Sitä onkin jäljellä kovin vähän. Wong Kar-wai on siis päässyt pois paikasta nimeltä 2046.

Kati Sinisalo (HS: NYT-viikkoliite 48/2004)